Otsikko tarkoittaa "syödä ruokaa" turkiksi. Se minulla on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä. Tänään on jonkun muun kuin minun vuoroni kokata, ja sen huomaa mahan kurninnasta. Vielä ei ole ruokaa pöydässä näkynyt. Otan ruoskan esille heti blogin päivityksen jälkeen!
Ankarassa on ollut viime viikkoina kaikenlaista hässäkkää. Sekä omassa elämässämme että uutismaailman näkökulmasta. Muuttoiltana saimme kuulla, että kaupungin keskustassa oli tapahtunut aiemmmin päivällä kolme kuolonuhria ja useita loukkaantumisia vaatinut pommi-isku. Me olimme muuttaneet koko päivän toisella suunnalla kaupunkia, täydellisessä uutispimennossa, ja pysyneet tapauksesta onnellisen tietämättöminä. Mitä nyt M. oli hiukan ihmetellyt keskustan suunnalta noussutta savua ajaessaan aamupäivällä hakemaan viimeisiä tavaroitamme hotellilta. Vasta M:n vanhempien huolestuneet soitot päivittivät tietomme ajantasalle.
Uutinen oli aikamoinen yllätys, sillä olin siihen päivään asti pitänyt Ankaraa aika turvallisen ja - liikennettä lukuun ottamatta - rauhallisen oloisena suurkaupunkina. Mutta näköjään tämäkään "lintukoto" keskellä Anatolian ylänköjä ei ole täysin suojassa tällaisilta teoilta. Iskun jälkeen kaupungin elämä on tosin jatkunut ainakin näennäisen muuttumattomana. Pommi-iskun tekopaikalla Kızılayn kaupunginosassa en kylläkään ole muuttomme jälkeen uskaltanut vielä käydä, vaikka siellä olisi varmaan jälleen ihan turvalllista liikkua.
Muutto sujui muuten ihan mallikkaasti. Muuttomiehet olivat ajoissa, mikä ei ole täällä mikään itsestäänselvyys, ja kaikki kontista puretut tavarat olivat tallella ja ehjinä. Ihanaa saada ympärilleen omat tutut esineet Suomesta!
Asunto itsessään ei sen sijaan ollut ihan muuttokunnossa. Tai oli muuten, mutta terassin ovi repsotti irrallaan ja remonttimiehiltä oli jäänyt terassin lattialaattojen uusimisen jälkeen myös loppusiivous aikalailla kesken. Toisin sanoen täysin tekemättä. He olivat jättäneet jälkeensä mm. ison sementtisäkin, joka makasi keskellä eteiskäytävää. Sementtijälkiä löytyi muutenkin ympäri asuntoa. Asunnossa oli toki jossain vaiheessa siivottu, mutta hyvin loogisesti
ennen remonttireiskojen laatoitusoperaatiota. Ah. Terassin ovi puolestaan oli irti, koska arvoisat laatoittajamme olivat tajunneet vasta remontin ollessa loppusuoralla, että terassin lattian taso saattaa yllättävästi nousta muutamalla sentillä, jos laatat laitetaan suoraan vanhojen päälle. Ratkaisu: irroitetaan ovi - kyllä omistaja hoitaa ennen pitkää paikalle jonkun laittamaan uuden oven - ja häivytään.
Heti muuttoa seuraavana päivänä siihen asti melko lämpimänä jatkunut sää muuttui, ja alkoi tuulla. Niin kovaa, että karmeihin heppoisasti nojannut lasiovi kaatui ja meni rikki.
Voin kertoa, että tätä pikku onnettomuutta seuranneena viikkona asunnossa oli melko vilpoista. Uutta ovea emme tietenkään saaneet ihan hetkessä, vaan vasta lukuisien vuokraisännälle suunnattujen puhelujen jälkeen. Saa nähdä, kuinka monta soittoa siihen vaaditaan, että joku tulee vielä siivoamaan edelleen melko likaisen terassin lattian. Alun perinhän remontin piti olla täysin valmis syyskuun alkuun mennessä, mutta taisimme olla liian optimistisia näihin lupauksiin uskoessamme. (Myös netin tulo kesti melko pitkään ottaen huomioon, että meidän
piti saada yhteys kuntoon heti seuraavana päivänä sopimuksen teon jälkeen, mutta se onkin sitten ihan toinen väärinkäsitysten täyteinen tarina. Oh, well..)
Asunto ei siis ole vielä ihan tuparikunnossa. Omakin panostuksemme on tosin ollut vähän niin ja näin. Turkkilaiseen "kaikki aikanaan" -tyyliin suurin osa vaatteistani on vielä matkalaukussa. Muutama muukin pikkujuttu on vielä kesken, kuten kirjahyllyn kokoaminen. Viime viikonloppuna haimme Ikeasta lisää koottavaa. No, joulukuussa on oikein tunnelmallista viettää tupaantuliaisia, hoituvat pikkujoulutkin siinä samalla!
Muuten on kyllä ollut ihan mukavaa. Kielikurssilla on kivaa, suhteellisen nuorta porukkaa ja turkin opiskelu edistyy hyvin. Sen takaavat kolmena iltana viikossa, aina kolme tuntia kerrallaan, järjestettävät oppitunnit. Aluksi tosin hieman hirvitti, sillä valitsemamme kielikoulun opetusmetodina on, että opetus tapahtuu alusta alkaen kohdekielellä. Opettajamme on kyllä välillä joutunut selittämään jotain myös englanniksi, kun emme ole muuten ymmärtäneet, mutta hänen kielitaitonsa on tämän kielen osalta hieman rajoittunut. Turkissa ei voi luottaa siihen, että edes yliopistokoulutuksen saaneet nuoret ihmiset osaisivat englantia. Venäjää (!) opettaja sen sijaan puhuu oikein sujuvasti, ja ryhmän ainoa venäläinen oppilas onkin saanut toimia usein hänen tulkkinaan.
Joka tapauksessa on hauskaa, että on iltaisin jotain tekemistä. Kurssin sivutuotteena olen tutustunut myös moneen uuteen ihmiseen eri puolilta maailmaa, joiden kanssa olen viettänyt jonkin verran aikaa oppituntien ulkopuolellakin. Se on lievittänyt ajoittaista koti-ikävän ja yksinäisyyden tunnetta.
Nyt täytyy lopettaa, sillä keittiöstä leijuvista hyvistä tuoksuista päätellen pääsen sittenkin syömään vielä tämän päivän aikana. Ruoskalle ei siis tullutkaan tällä kertaa käyttöä.
