Ankaran elämän loppu

Viimeiset viikot Ankarassa kuluivat nopeasti. Oli läksiäisiä ja muuttokiireitä, viimeisiä kertoja lempipaikoissa ja viimeisiä kohtaamisia Ankaran-kavereiden ja -tuttujen kanssa. Kun asuu jossain paikassa kolme vuotta, siihen ehtii huomaamattaan kiintyä. Jopa sellaiseen kaupunkiin kuin Ankara. 

Kävin viimeisellä viikollani Ankarassa vielä kerran Eymir-järvellä.

Viihtyisän asuntomme jättäminen oli ikävää. Ikävä tulee erityisesti asunnon isoa terassia ja siltä avautuvia maisemia. Juhannusaattona, kun muuton keskellä tuli muutama tunti hengähdysaikaa, otin terassilla vielä hetken aurinkoa. Juhannuksenvietossa Ankarassa oli perinteiseen kesämökkijuhannukseen verrattuna ainakin se hyvä puoli, että ei tarvinnut pipoa! 

Muuttomiehet pistivät kämpän pakettiin.

Hei hei, terassi!

Hei hei, Koza Sokak.

Juhannuksen jälkeen oli aika sulkea asuntomme ovi Koza Sokakilla viimeisen kerran ja aloittaa kahden viikon road trip Kreikan, Italian, Saksan, Tanskan ja Ruotsin kautta takaisin Suomeen. Viimeinen yö Turkissa kului Luoteis-Turkin Tekirdağ'ssa, Marmaranmeren rannalla. Meren kohinaan oli rentouttavaa nukahtaa (kuumuudesta ja hyttysistä en sano nyt mitään). 

Seuraavana päivänä Turkin ja Kreikan välistä rajaa ylittäessämme saimme vielä muistutuksen turkkilaisten ystävällisyydestä, kun rajavirkailija sanoi passejamme tarkastaessaan, että kaikista maailman maista hän haluaisi asua juuri Suomessa. Se oli mieleenpainuva lopetus kolmelle vuodelle tässä niin menneisyydeltään kuin nykyisyydeltään ristiriitaisessa, usein hullulta ja kaoottiselta tuntuvassa mutta samalla kauniissa ja kiehtovassa maassa. 

Raja lähestyy..

En tule koskaan unohtamaan kuluneita kolmea vuotta Turkissa. Muutin Ankaraan hieman vastahakoisesti ja epävarmoissa tunnelmissa. Nyt jätin Turkin taakseni haikeana, varmana siitä, että palaan sinne vielä takaisin. Opin uuden kielen, tutustuin lukuisiin mukaviin ihmisiin niin Turkista kuin muualta maailmasta ja sain jopa hiukan arvokasta kansainvälistä työkokemusta. Kirjoitin väitöskirjaa, blogia ja Turkki-aiheisia lehtijuttuja. Matkustelin ympäri maata, lensin kuumailmapallolla, uin Välimeressä, join rakıa ja söin baklavaa ja börekejä. Seurasin Istanbulin Gezi-puistosta alkaneita mielenosoituksia ja kansan nousua barrikadeille. Mitä kokemuksia! 

Nyt on tullut aika sanoa hyvästit myös tälle blogille. En ole ollut maailman ahkerin bloggaaja, mutta toivon, että tästä blogista on silti ollut iloa ja ehkä hyötyäkin teille kaikille kolmelle, jotka olette jaksaneet lukea sepustuksiani. 

Ankara elämä vaihtuu elokuun alussa (luultavasti paljon tylsempään ja tavallisempaan) elämään Eestissä. Ainakin seuraavat kolme vuotta osoitteeni on Tallinna. Ehkäpä aloitan siellä uuden blogin? 

Hoşçakal, arkadaşlar! Göruşmek üzere..

Jäähyväiset Istanbulille

Aikamme Turkissa lähestyy loppuaan. Tänä keväänä olen joutunut jättämään hyvästejä monelle asialle ja paikalle ja miettinyt usein olikohan nyt viimeinen kerta kun tein sitä ja sitä tai kävin siellä ja siellä. Haikeaa!

Kolmisen viikkoa sitten (köh! raportointitahti on taas nopeaa..) kävimme toistaiseksi viimeisen kerran Istanbulissa. Hotellimme oli Istiklal Caddesilla, joten pääsin jälleen kerran fiilistelemään lempialueeni Beyoğlun tunnelmia. Vaikka lähes koko viikonlopun satoi kaatamalla, yritimme ottaa vielä kaupungista kaiken irti. 

Taksimilta Tünelille kulkeva ratikka äitienpäiväasussa.

Tämä kiukkuinen panda ilmestyi erään Istiklalin sivukujan seinään viime joulun aikoihin ja on siinä edelleen.

Kävimme viikonlopun aikana muutamassa sellaisessa paikassa, jotka olivat jääneet näkemättä aiemmilla Istanbulin-reissuilla. Istanbulin äskettäin remontoitu merimuseo oli yksi näistä. Merimuseot eivät yleensä kuulu suosikkeihini, mutta tässä museossa oli kieltämättä ihan hieno kokoelma enimmäkseen sulttaanien käytössä olleita veneitä.   

Parasta viikonlopussa oli kuitenkin käynti Rumelihisarıssa. Olen aiemmin päässyt katselemaan tätä sulttaani Mehmed Valloittajan 1450-luvulla ennen Istanbulin valtaamistaan rakennuttamaa linnoitusta vain Bosporinsalmesta käsin - turistiristeilyjen reitti menee sen ohitse - mutta nyt minulla oli vihdoinkin tilaisuus nähdä paikka perusteellisemmin. Sade teki kiipeilystä linnan muureilla liukasta ja ehkä hiukan vaarallistakin, sillä missään ei tietenkään ollut turvakaiteita. Näkymät olivat kuitenkin sen verran hienot, että pieni riskinotto kannatti. Sitä paitsi rakastan korkeita paikkoja!

Sillalta roikkuva jalkapallojoukkue Fenerbahçen lippu paljastaa Turkin Superliigan tämän kauden voittajan.

Rumeli sijaitsee viihtyisän Bebekin kaupunginosan kupeessa, jossa kävimme linnoitusvisiitin jälkeen lounaalla. Valitsimme lounaspaikaksi saman ihan Bosporin yli vievän sillan vieressä sijaitsevan kalaravintolan, jonne turkkilainen kaverini vei meidät, kun olimme ensimmäistä kertaa Istanbulissa joulukuussa 2011. Ympyrä sulkeutui. 

Sunnuntaina vierailimme vielä Orhan Pamukin Viattomuuden museossa, joka liittyy läheisesti Pamukin samannimiseen kirjaan. Minä olin käynyt museossa ennenkin, mutta M. halusi myös nähdä sen. En ole (vielä) lukenut kirjaa, jonka lukujen ympärille museo rakentuu, mutta suuri kokoelma Istanbulin 1950-70-luvun historiaan liittyviä pikkuesineitä ja valokuvia on kirjaa lukemattomallekin kiinnostavaa katseltavaa.

 

Museon sisällä ei saanut ottaa kuvia.

Viattomuuden museon nurkat Galatan tornin lähellä..

..ovat aika karua seutua.

Istanbul on kaupunki, johon ei voi kyllästyä. Se teki minuun suuren vaikutuksen heti ensimmäisellä käyntikerralla kaksi ja puoli vuotta sitten, eivätkä lukuisat myöhemmät reissuni kaupunkiin ole vähentäneet paikan viehätystä. Tämä oli ehkä viimeinen kertani Istanbulissa Ankarassa asumisen aikana, mutta me näemme vielä! 

Järvi, Välimeri ja lande - pääsiäisreissu Eğirdiristä Kaşin kautta Çıralıin

Koska olen tavattoman laiska bloggari - ja muutun näköjään koko ajan vain laiskemmaksi - en jaksa tehdä kolmea erillistä postausta viikon takaisesta pääsiäislomamatkastamme, vaan koostan tähän nyt reissumme kohokohdat. Kärs.. nauttikaa!

Teimme siis pääsiäisviikolla jälleen Turkin länsirannikolle suuntautuneen viikon mittaisen roadtripin. Tällä kertaa matkamme suuntautui kuitenkin hiukan etelämmäksi kuin syyskuussa, ja siihen sisältyi myös pari päivää ihka oikean (Ankaran tekojärviin tottuneena tätä täytyy hiukan hehkuttaa) järven rannalla.

Matkamme alkoi Eğirdiristä, joka sijaitsee noin viiden tunnin ajomatkan päässä Ankarasta lounaaseen. Eğirdir on rauhallinen pikkukaupunki suuren samannimisen järven rannalla. Järvi on Turkin neljänneksi isoin ja samalla seudulla on monia muitakin melko laajoja vesistöjä. Viivyimme siis hetken Järvi-Turkissa!

Yövyimme sympaattisessa pensionaatissa Yeşil Ada -saarella, josta on noin puolitoista kilometriä kaupungin keskustaan. Pensionaatissa oli meidän lisäksemme vain pari muuta yöpyjää, eikä koko paikassa muutenkaan näkynyt kovin paljon muita turisteja. Kesällä järvenrannan terassit kyllä varmasti täyttyvät ihmisistä, mutta nyt saimme olla rauhassa - paitsi jättikokoisilta hyttysiltä, joita kostea sää houkutteli. Järven vesi näytti ihanan puhtaalta ja kirkkaalta, mutta uimareita ei näkynyt ja mekin jätimme uimisen tällä kertaa väliin. Vettä tuli kyllä kokeiltua, ja suomalaisen järven alkukesän lämpötiloissa ehkä mentiin.

 

Tästä uinuvasta pikkukaupungista suuntasimme auton nokan kohti Välimerta. Matka kesti enää pari tuntia, joten kun saavuimme rannikolle, meillä oli aikaa tehdä välipysähdys Patarassa, Pyhän Nikolauksen eli Joulupukin esikuvan syntymäkaupungissa. Patara on nykyään vain pieni kylä, mutta siellä pääsee tutustumaan sekä antiikin raunioihin että upeaan, 18 kilometriä pitkään hiekkarantaan dyyneineen. Rannalle ei pääse, ellei maksa muutaman liiran sisäänpääsymaksua raunioille, jotka sijaitsevat merelle johtavan tien varrella. Hyvä tapa tutustuttaa turistit alueen historiaan! 

Joo, vähän innostuin ottamaan tällaisia "kehystettyjä" kuvia.

Hienosti restauroitu amfiteatteri.

Historiasta.. tai no, lähinnä ruohosta innostunut vuohi.

Raunioilla kiertelyn jälkeen saavuimme lopulta rantaan, ja se oli kyllä näkemisen arvoinen! Hienoa hiekkaa silmänkantamattomiin ja turkoosi, kirkas Välimeri. Ei - ainakaan vielä tähän aikaan keväästä - ollenkaan liikaa turisteja. Jälkeen päin hiukan harmitti, ettemme jääneet rannalle pidemmäksi aikaa. Kuvat eivät anna oikeutta.

Kamerani ottaa parempia kuvia historiallisista kohteista kuin merestä.

Näimme noin 20 kilometriä ennen Kaşia merta ja vuoristoa myötäilevän mutkaisen reittimme varrella vielä houkuttelevamman pikku rannan (myöhemmin luin, että paikan nimi on Kaputaş), jonne johtivat jyrkät portaat suoraan maantieltä. Tarpeeni vaihtaa uimavarusteet päälle ja kiivetä nuo portaat alas oli suuri, mutta valitettavasti kuski oli toista mieltä. No, ehdin sentään ottaa muutaman kuvan muistoksi.

Ja sitten olimmekin jo Kaşissa. Se on noin 150 kilometriä Antalyasta länteen sijaitseva satamakaupunki, jota meille oli etukäteen moni kehunut yhtenä Turkin parhaista lomakohteista. Etenkin yöpymispaikaltamme odotimme paljon, sillä voiko Per Se -niminen hotelli olla muuta kuin loistava? Emmekä todellakaan joutuneet pettymään. 

Näkymä huoneen parvekkeelta. Ihan OK..

Kaşissa on kaksi julkista uimarantaa, isompi ja pienempi. Testasimme molemmat. Isompi ranta Büyük Çakıl sijaitsee muutaman kilometrin kävelymatkan päässä keskustasta, eikä se ole nimestään huolimatta mitenkään erityisen iso. Saimme kuitenkin valita aurinkotuoleja kaikessa rauhassa, sillä turistikausi oli pääsiäisviikolla vasta alussa ja "vain" 23 asteen lämpötila ja vielä melko kylmä merivesi oli karkottanut rannalta myös lähes kaikki turkkilaiset lomailijat. Sen verran aurinko kuitenkin porotti, että onnistuin heti ensimmäisenä päivänä käräyttämään itseni runsaasta aurinkorasvan käytöstä huolimatta. Seuraavat päivät kaulani (kyllä, kaulaltakin voi näköjään palaa) oli iloisen punakirjava. Ihan mukava ranta tästä huolimatta.

  

Testasimme myös Kaşin toisen, pienemmän rannan (Küçük Çakıl), joka oli kätevästi ihan hotellimme naapurissa. Itse ranta oli niin pieni, ettei sillä ollut aurinkotuoleja, mutta ympärillä oli laitureita, joiden tuoleista saimme valita täysin vapaasti mieleisemme. Tälle rannalle oli nimittäin vielä vähemmän tunkua, vaikka päivä oli ehkä lomamme lämpimin (semmoiset 26 astetta). Merivesi oli edelleen kylmää, mutta se ei meitä Suomen vähälumisissa kesissä karaistuneita haitannut. 

Küçük Çakıl iltahämärässä.

Joku turisti.

Varsinainen ranta, josta kävin uimassa.

Rannalla oleilun lisäksi päivät kuluivat kaupungilla kierrellessä ja Kaşin ruoka- ja juomatarjontaan tutustuessa. Nätti pikkukaupunki ja varmasti aika vilkas kesäisin. Paljon kulkukoiria ja etenkin -kissoja, jotka vaanivat (kala)ruokiamme silmät kiiluen. Eräs kulkukissa eräässä ravintolassa piti minusta niin paljon, että merkkasi tuolinjalkani ja samalla osittain myös käsilaukkuni. Eläimellistä menoa!

Pala Suomea - ja lapsuuttani - erään kahvilan ikkunassa. WTF?

Pitkäperjantaina hyvästelimme Kaşin ja ajoimme muutaman tunnin matkan Antalyan suuntaan, päämääränä reissumme viimeinen kohde eli Çıralı. Çıralı on Olympos-vuoren juurella ja Välimeren äärellä makaileva maaseutukylä. Paikka tunnetaan erityisesti antiikin Olympoksen raunioista ja caretta-merikilpikonnista, jotka tulevat joka kevät touko-kesäkuussa munimaan alueen WWF:n suojelemille rannoille. Nykyään paikka on täynnä hotelleja, erityisesti mökkimajoitusta, ja alue tuntuu olevan kotimaanmatkailijoiden lisäksi erityisesti saksalaisturistien suosiossa.

Mekin yövyimme pienessä mökissä, joka ei kyllä muistuttanut kauheasti suomalaisia kesämökkejä muuta kuin ulkopuolelta. Vai kuuluuko mökkeihin nykyään täysin varusteltu kylpyhuone ja langaton netti? Hotellikompleksin mökit oli sijoitettu kauniiseen puutarhaan, jossa kasvoi vaikka mitä kukkia ja hedelmäpuita - en tunnistanut puoliakaan. Sen sijaan puutarhassa mönkineen siilin tunnistin kyllä - ensimmäinen Turkissa näkemäni! Muutenkin alue oli täynnä eläimiä kanoista ja kukoista kulkukissoihin ja appelsiini- ja sitruunapuut notkuivat hedelmien painosta. Vietimme siis pääsiäisviikonlopun keskellä landea.

Mökkikeskittymä sijaitsi parinsadan metrin päässä merenrannasta. Pääsimme siis testaamaan vielä yhden rannan tämän reissun aikana. Ennen rantatuoleissa löhöilyä kävimme kuitenkin katsastamassa Olympoksen rauniot, jonne pääsi kätevimmin kävelemällä hiekkarannan päähän. Ilmassa oli ehkä jo pientä matkaväsymystä, sillä jaksoimme tehdä näiden antiikin jäänteiden keskellä vain pintapuolisen kierroksen. Näköjään jopa historioitsija voi saada jossain vaiheessa yliannostuksen Turkin lukuisista raunioista. 

Taustalla Olympos-vuori.

 

Pääsiäislauantain iltapäivä kuluikin sitten pitkälti rannalla. Ranta oli mielestäni parempi uimiseen kuin Kaşin mukulakiviset beachit ja vesikin oli lämpimämpää. Iltapäivä oli kuitenkin todella tuulinen, joten välillä oli pakko paeta hurjia tuulenpuuskia hotellin rantaravintolaan. Toinen yllättävä tekijä oli eräs kulkukoira, joka pyöri muiden lajitovereidensa kanssa rannan ja ravintolan väliä päivät pitkät, ja joka oli erityisen mieltynyt meihin. Jo aamupalalla se oli tullut makoilemaan pöytämme alle ja nyt se valitsi M:n rantatuolin alustan löhöilypaikakseen. Myöhemmin iltapäivällä tämä lurjus vielä palasi luoksemme, nappasi toisen läpsyistäni ja juoksi pois. Sain läpsyni pitkän maanittelun jälkeen lopulta takaisin täysin ehjänä, mutta jouduin taas ihmettelemään eläimellistä vetovoimaani tällä reissulla.

Tarinan pahis. Laiska ulkonäkö hämää.

Tämä olikin sitten viimeinen pitkä reissumme Turkissa ennen Ankarasta muuttoa. Pari hassua kuukautta jäljellä, huh!