Sunnuntailenkki Eymir Gölüllä

Nyt alkaa vihdoin näyttää siltä, että kevät olisi tullut Ankaraan! Tällä hetkellä lämpötila ulkona on kymmenen astetta plussan puolella ja aurinko paistaa. Samanlaista säätä on luvattu ainakin torstaille asti, joten uskallan ehkä viimeinkin vaihtaa talvikamppeet kevättakkiin ja aurinkolaseihin. Ainakin toistaiseksi.

Kävimme eilen, ensimmäisen kerran sitten marraskuun, pienellä sunnuntairetkellä Eymir-järvellä. Järvi oli vielä jään peitossa, mutta sitä kiertävä tie oli jo melkein sula ja aurinko sulatteli loppujakin lumia. Miten paljon mukavampaa onkaan juosta ulkona kuin juoksumatolla! Pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa uutta, optimistisesti jo tammikuussa ostettua hienoa juoksutakkiani ja totesin sen hyväksi ostokseksi. Olen nykyään aikamoinen välineurheilija, myönnettäköön, mutta kyllä se vain niin on, että oikeanlaiset varusteet keventävät juoksemista kummasti.

Pientä harmia Eymirillä lenkkeilyyn tuo tosin se, että järveä kiertävä reitti ei suinkaan ole mikään pururata tai hiekkapolku, vaan asfaltoitu tie (onneksi sentään vain yksisuuntainen!), jota pitkin pääsee ajamaan myös autolla. Luvanvaraisesti, mutta kuitenkin. Totta kai, kun ollaan autokaupunki Ankarassa. Ja paikalliset käyttävät tätä mahdollisuutta innokkaasti hyväkseen. Monien käsitys ulkoilusta on se, että ajetaan järven ympäri johonkin suosituista kahviloista ja vietetään siellä muutama tunti teetä juoden ja lintuja ruokkien. Tai sitten parkkeerataan auto tien sivuun ja istahdetaan retkituolissa rannalle lehtiä lukemaan. Eymirilläkin pitää siis välillä varoa kovaa vauhtia ajavia autoja, joskaan ei siinä määrin kuin kaupungin keskustassa.

Eilen järvellä olikin paljon liikennettä, kun ankaralaiset olivat innostuneet aurinkoisen keväisestä sunnuntaista. Toki osa kiersi järveä myös kävellen tai pyörällä, harvempi meidän laillamme juosten. Onneksi olimme liikkeellä jo aamupäivästä, jolloin "lenkkipolulla" oli vielä melko rauhallista. Turkkilaiset tykkäävät nukkua viikonloppuisin pitkään. Takaisin lähtiessämme tilanne olikin sitten jo toinen - järveltä pois vievällä kapealla ja jyrkällä tiellä sai jo tosissaan väistellä vastaantulijoita.
 
En valitettavasti tajunnut ottaa varsinaiselta lenkiltämme yhtään kuvaa, joten järveä ei seuraavissa kuvissa näy, mutta ennen lähtöä nappasin kuitenkin muutaman otoksen parkkipaikalta. Maisema on syksyn ja talven jäljiltä vielä kovin ruskea..

Osa oli sentään jättänyt auton parkkipaikalle.

Jylhää maisemaa.

Lumi ei ole vielä sulanut kokonaan.

Seuraavista kuvista voi tarkkasilmäinen bongata aitoja ankaralaisia kulkukoiria. Ne viihtyvät autojen lailla hyvin Eymir-järven läheisyydessä.

  

Järveltä palatessa oli pakko käydä tankkaamassa paitsi auto myös itsemme. Paljon kaloreita kuluttaneen lenkin jälkeen olin juustokakkupalani ansainnut. Kävin kakun ja cappuccinon kimppuun niin innokkaasti, että en malttanut ottaa herkullisesta annoksestani kuvaa ennen kuin se oli jo puoliksi syöty.

Ankara vastaan Suomi

Kulunut viikko ei todellakaan ole kuulunut parhaimpiin täällä viettämiini. Viikonlopun ja alkuviikon kärvistelin ikävän vatsaflunssan kourissa ja loppuviikosta, kun olin jo vähän tervehtynyt, tänne satoi taas lisää lunta. Ja aika paljon, melkein kaksi päivää putkeen. Juuri kun oli alkanut vaikuttaa siltä, että kevät olisi jo tuloillaan. Lisäksi alan olla todella kyllästynyt istumaan vain kaikki päivät kotona tietokoneen ääressä. Kaipaan vaihtelua! Kaipaan ihmisiä! 

Ja ennen kaikkea, kaipaan Suomeen. Ankaran viikon innoittamana laadin listan siitä, mitä asioita ikävöin Suomesta eniten:

1. Juustot. Aurajuusto, Turunmaa Ritari, pohjalainen leipäjuusto, feta, mozzarella, ihan tavallinen emmental.. Turkkilaisest juustot ovat joko mauttomia ja kumimaisia tai ylisuolattuja. Ja alkavat haista aika pian pakkauksen avaamisen jälkeen. Ulkomaiset tuontijuustot (jos niihin joskus kaupassa törmää) ovat puolestaan tuhottoman kalliita. Jos ihmettelette, etteikö täällä Kreikan naapurissa muka saa edes kunnollista fetaa, niin voin kertoa, että ei. Ainakin se feta, jota kerran ostin, lensi saman tien roskiin, kun siinä oli niin paljon suolaa. Paikallinen tavallisesta ruokakaupasta löytämäni mozzarella maistui (ja haisi) myös hyvin omituiselta. Siksi ilahduinkin valtavasti, kun löysin muutama viikko sitten Ikean ruokaosastolta ylihintaista ruotsalaista kermajuustoa. Melkein yhtä hyvää kuin Suomen juustot. 

2. Irtokarkit. Täällä myydään vain suklaata ja Hariboa. Huomasin saman ilmiön jo Saksassa asuessani - ei ole Suomen karkkivalikoimien voittanutta! Oi niitä aikoja, kun pystyi elokuviin mennessä poikkeamaan karkkikaupassa ja lappamaan pussin täyteen herkkuja.. Ja ne suomalaisten markettien ylenpalttiset karkkihyllyt, näen niistä unta! No, hampaat ainakin kiittävät, kun karkinsyönti on jäänyt olosuhteiden pakosta minimiin.

3. Siideri. Täällä juodaan vain olutta. En tykkää.

4. Rahka. En ole löytänyt, ainakaan tavallisista ruokakaupoista. Siitä saisi proteiinia ja pääsiäisherkkuja.

5. Ihmiset, jotka eivät tuijota. Luulisi, että tämän kokoisessa, vieraiden maiden diplomaatteja täynnä olevassa kaupungissa olisi totuttu ulkomaalaisiin. Mutta ei, katseet (sekä miesten että naisten) seuraavat joka paikkaan, etenkin jos sattuu olemaan tällaista vaaleaa, pohjoismaista tyyppiä. Pitäisi varmaan värjätä hiukset tummiksi, mutta tuskin sekään auttaisi. Olo on välillä kuin suomalaisen pikkukirkonkylän uudella asukkaalla (asuin lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni sellaisessa, joten kokemusta on): "Hei, kattokaa, kuka tuo on? Näyttääpä se oudolta. Ei taida olla meikäläisiä.." Ja Ankara on sentään asukasluvultaan koko Suomen kokoinen suurkaupunki. Ei aina tunnu siltä.

6. Juomis- ja ruoanlaittokelpoinen hanavesi. Välillä pulloveden kanssa säätäminen väsyttää. Pesin kerran hampaani kokeeksi (lue: koska olin laiska, enkä jaksanut hakea lisää vettä keittiöstä) hanavedellä. En edes niellyt sitä, mutta silti vatsaa kivisti koko päivän.

7. Puut ja vesistöt. Jos haluaa johonkin kivaan paikkaan, missä on edes jotain metsää muistuttavaa ja ehkä jopa järven tapainen, pitää sinne ajaa autolla. Asuntomme ikkunasta näkyy vain valtava määrä taloja, vuoristoa (no, se on kyllä ihan komea näky) ja usein savusumuinen taivas keskustan suunnalla.

8. Leveät jalkakäytävät ja pyörätiet. Ankaran jalkakäytävät ovat hyvin kapeita ja huonosti hoidettuja. Lisäksi monet pitävät niitä parkkipaikkoinaan. Pyöräilystä on ihan turha edes haaveilla, ellei halua päästä hengestään.  Juoksulenkeillä on paras käydä kuntosalilla.

9. Liikennesääntöjen noudattaminen. Punaisiin valoihin ei toki tarvitse pysähtyä ja vilkun näyttäminen on ylimainostettua. Ryhmittyminen, mitä se on? Talvirenkaista ei ole täällä kukaan kuullutkaan. En ole uskaltanut ajaa täällä vielä kertaakaan ja mieskin kävelee mieluummin töihin kuin menettää hermonsa aamuruuhkassa. Lumisade saa koko kaupungin sekaisin. Tässä vähän mallia talviajosta Ankarassa (kannattaa kiinnittää huomiota myös taustamusiikkiin, biisivalinta on vähintäänkin yllättävä):

Tällaista tällä kertaa. Todellinen blogin nimen mukainen postaus. Kevättä ja iloisempia tunnelmia odotellessa!