Konyan dervissit ja Çatalhöyükin kivikautinen kylä

Viime viikonloppuna saimme vihdoinkin toteutettua jo pitkään suunnittelemamme reissun Konyaan. Konya on konservatiivinen miljoonakaupunki noin 300 kilometriä Ankarasta etelään. Paikka tunnetaan parhaiten siellä 1200-luvulla vaikuttaneesta mystikosta ja uskonnollisesta runoilijasta Rumista, jota myös Mevlanaksi kutsutaan. Mevlanaan liittyy läheisesti dervissimunkkien luostariyhteisö, jonka hän perusti.

Konyassa on kuuluisa dervissimuseo, jossa sijaitsevat Mevlanan ja hänen muutaman merkittävän seuraajansa haudat sekä dervissien loosheja ja elämäntapaa esittelevä näyttely. Se oli matkamme pääkohde, eikä kaupungissa juuri muuta nähtävää olekaan. Museoalue oli hienosti laitettu ja etenkin Mevlanan hautarakennus oli sisältä todella vaikuttava ja upeasti koristeltu. Valitettavasti rakennuksen sisätiloista ei saanut ottaa kuvia. 

 

Etualalla dervissien hautakiviä.

 

Mevlanan haudan äärellä hiljentyi iso joukko liikuttuneita ihmisiä. Rumi on edelleen tärkeä henkilö Turkin muslimeille ja etenkin hänen runonsa ovat jääneet elämään. Haudan viereisessä huoneessa oli esillä paitsi minikokoisia, kauniisti käsinkirjoitettuja satoja vuosia vanhoja koraaneja, myös profeetta Muhammedin partakarvoja. (Kyllä, luit aivan oikein.) Ikävä kyllä karvoja ei päässyt tutkailemaan lähemmin, sillä ne oli suljettu puiseen rasiaan vitriinin taakse. Vitriinissä oli tosin pieniä aukkoja, joista saattoi haistella Muhammedin parran ruusuntuoksua. Ruusuinen tuoksu rasiasta tosiaan leijaili, joten aidoista karvoista on kyse, ihan varmasti! 

Dervissien loosheja.

Rumin hauta on vihreän tornin alla.

  

Mevlana-museon lisäksi dervisseistä muistuttaa Konyassa muutama vuosi sitten valmistunut kulttuurikeskus, jossa voi käydä katsomassa ilmaiseksi dervissien tanssiesityksiä. Turkin dervissiyhteisöt lakkautettiin jo 1920-luvulla Atatürkin tultua valtaan, mutta dervissiesityksiä järjestetään edelleen lähinnä turismitarkoituksissa. Dervissit tunnetaan rituaalinomaisesta tavastaan tanssia pyörimällä ympäri kädet kohotettuina haikean musiikin tahdissa. Kulttuurikeskuksen nähtyämme emme kuitenkaan viitsineet jäädä odottamaan illan tanssiesitystä, sillä paikka vaikutti aika kuolleelta ja kolkolta. Kylmäkin oli. Pitää ehkä käydä katsomassa dervissien pyörähtelyä joskus Istanbulissa, jossa esityksiä järjestetään paljon tunnelmallisemmissa paikoissa.

Kulttuurikeskus ja Mevlana-museo sijaitsevat ihan Konyan keskustassa. Museo on hieno, mutta keskusta-alue ei muuten ole mitenkään erityisen kaunis. Etsiskelimme siellä jonkin aikaa jotain kivaa ruokapaikkaa, mutta kun kaikki alueen ravintolat näyttivät enemmän tai vähemmän epäilyttäviltä, päädyimme lopulta takaisin hotellille katsomaan, kun Suomi pieksi USA:n talviolympialaisten jääkiekon pronssiottelussa. Ruokapaikaksi valikoitui hotellia vastapäätä olevan ostoskeskuksen siistin oloinen kebapravintola. Ehkä vähän säälittävää, mutta nälkä ei lue lakia..

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Seuraavana päivänä jätimme Konyan ja jatkoimme matkaa Çatalhöyükiin. Tässä Konyan lähellä sijaitsevassa Unescon maailmanperintökohteessa (niitä Turkissa riittää) kukoisti noin 9000 vuotta sitten kivikautinen asutuskeskus. Niin vanhoja yhteisöjä ei tunneta muualta maailmasta. Paikan löysi 1950-luvun lopulla brittiläinen arkeologi James Mellaart. Turkkilaiset kuitenkin keskeyttivät 1960-luvulla brittien kaivaukset alueella lähes 30 vuodeksi, koska heitä ei miellyttänyt Mellaartin esittämä arkeologisiin löytöihin perustuva teoria siitä, että Çatalhöyükissä olisi palvottu sekä mies- että (kauhistus!) naisjumalia. Kaivauksia päästiin jatkamaan vasta 1990-luvun alussa, tällä kertaa Mellaartin oppilaan johdolla, ja ne jatkuvat edelleen.

Mallitalo.

 

  

Paikka ei visuaalisesti ole mitenkään leukoja auki loksauttava (toisin kuin esimerkiksi Efesoksen rauniot), mutta kun tietää, että alueella on tosiaan ollut vireä asutuskeskus jo tuhansia vuosia sitten, ei voi olla vaikuttumatta. Çatalhöyükissä on nykyään kaivauksien kulusta ja esine- ja seinämaalauslöydöistä kertova näyttely, esiin kaivettujen perustusten ja muiden asutuksen jäänteiden perusteella rekonstruoitu mallitalo ja kaivauksia esittelevä kävelyreitti. Toisin kuin edellisenä päivänä, sää oli tällä kertaa keväisen lämmin ja aurinkoinen. T-paitakelissä oli mukavaa sukeltaa alueen menneisyyteen. 

  

Viimeinen talvemme Turkissa on ollut poikkeuksellisen lämmin – lunta ei ole näkynyt sitten joulukuun ja jo viime kuussa oli parin viikon ajan lähes joka päivä melkein 20 astetta lämpöä. Harmi vaan, että arkipäiväni kuluvat tällä hetkellä kodin ulkopuolisissa töissä ja olen saanut nauttia auringonpaisteesta lähinnä toimiston ikkunan lävitse. Huhtikuussa palaan kuitenkin taas kotitoimistolle – ehkä kevät on silloin jo niin pitkällä, että voin siirtää työhuoneeni terassille?