Varastettu kamera ja muita selityksiä

Hupsista, taas tuli pitkä blogihiljaisuus! Tarkoituksenihan oli kirjoittaa tänne Antalyan-matkasta jo aikoja sitten (ennen kuin Välimeren äärellä hankittu rusketukseni pääsisi haalistumaan), mutta aina ei käy niin kuin on suunnitellut..

(Teko)syitä bloggauslykkäykselle (ooh, taisin keksiä uuden sanan!) minulla on tietysti pitkä lista. Ensinnäkin onnistuin unohtamaan meidän vanhan kameramme erään Antalyan suositun rannan erääseen nuhruiseen pukukoppiin. Tajusin unohdukseni vasta lentokentällä odotellessamme lentoa takaisin Ankaraan, jolloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Luultavasti kameraunohduksen tajuaminen olisi ollut liian myöhäistä jo siellä rannalla, sillä epäilen, että pokkari vaihtoi omistajaa melko pian pukukopista poistuttuani. Hyvä minä, Ms. Hajamielisyys!

Kuten sanottua, kamera oli jo aika vanha eikä erityisen arvokas, mutta tunnearvoa sillä oli sitäkin enemmän. Ja sen muistissa oli katoamishetkellä lähes kolmekymmentä Antalyassa ottamaani kuvaa! M:llä oli onneksi matkassa myös upouusi järjestelmäkamera, ja siskonikin oli hyvin varustettu (kunnon turisteilla on tietysti kaikilla oma kamera mukana, ettei vaan mikään hetki tai maisema jää ikuistamatta..), joten kuvia kyllä riittäisi. Eräät eivät vaan saa millään ladattua ottamiaan kuvia koneelle. Tai eivät muka "ehdi" lähettää tai jakaa fotoja siskonsa iloksi. Ihastuttava kuvapostaus Antalyasta on siis edelleen mahdoton. No, nyt tiedätte ainakin sen, että siellä ei kannata unohtaa tavaroita rannalle. Kullanarvoinen matkavinkki, vai mitä!

Toinen hyvä syy kuukauden vaikenemiselleni on se, että aloitin heinäkuun puolivälissä kolmen kuukauden työharjoittelun. Olen siis joutunut totuttelemaan viime aikoina, pitkästä aikaa, "oikeissa töissä" käyvän ihmisen elämään. Ei siis mitään väitöskirjahaihattelua vähään aikaan (kaikkihan tietävät, että tutkijat, nuo mokomat yliopistonotkujat, viettävät oikeasti suurimman osan tehokkaasta työajastaan naamakirjassa kirjoitusinspiraatiota odotellen), vaan ankaran (hahahah!) säännöllistä yhdeksästä kuuteen (paitsi perjantaisin yhdeksästä kolmeen) -elämää. Ja se on kuulkaa rankkaa! Ei ehdi bloggaamaan niin usein kuin haluaisi, ei.  

Mutta nyt on perjantai ja huomenna meillä alkaa viikon loma Izmirissä ja Çeşmessä. Lomalta palaan akut ja lomakuvat ladattuina ja viimeinkin syötän luettavaksenne kasan superhyperpirteitä reportaaseja Turkin aurinkorannoilta. I wish.

Havaintoja Istanbulista

Istanbul jaksaa edelleen ihastuttaa minua. Tuosta upeasta kaupungista löytää joka käynnillä uusia puolia. Tässä muutamia havaintoja viime viikolta, jolloin olin Istanbulissa pari päivää pikkusiskoni kanssa:

1. Ortaköyssä on viihtyisän (mutta kalliin) näköisiä terassihotelleja. Tämä minulle entuudestaan tuntematon kaupunginosa oli Bosporinristeilyn välipysähdyspaikka. Ortaköy näytti niin viehättävältä jo pelkästään laivasta käsin, että minun on pakko päästä käymään siellä ensi Istanbulin-reissulla. Minulla ei ole luultavasti varaa majoittua yhteenkään näkemistäni, kohti Bosporinsalmea kurkottavista ylellisistä hotelleista (en ole edes uskaltanut tarkistaa niiden hintoja), mutta uskon että tällainen vähän köyhempikin vierailija voi viettää paikassa oikein mukavan iltapäivän tai illan.

2. Istanbulissa on paljon - vielä enemmän kuin Ankarassa - söpöjä kulkukissoja. Jopa hostellissamme (kyllä, majoituimme tällä kertaa Ortaköyn luksushotellin sijaan äskettäin avatussa Bunk-hostellissa coolilla Beyoğlun alueella - elämä on täynnä valintoja..) yöpyjiä viihdytti hauska pikkukissa, joka oli luultavasti alun perin peräisin Istanbulin kaduilta. Siitä minulla ei valitettavasti ole kuvaa, mutta kuvasin kyllä monta muuta kattia. Ja niin teki siskonikin, joka rakastaa kissoja!

Tämän kissan bongasimme itse asiassa Ankarassa, mutta katsokaa nyt sitä, tuitui!

Katit pyrkimässä Ruotsin konsulaattiin - turvapaikan haussa?

3. 1300-luvulta peräisin olevassa Galatan tornissa on hissi! Kävin vihdoinkin tornin näköalatasanteella. Odotin kapuamista kapeita, ehkä kivisiä kierreportaita pitkin niin kuin Olavinlinnassa, mutta ylös 50 metriin viekin nopea hissi. Mikä pettymys! No, on tietysti kiva, että vähemmän kiipeämisestä pitävätkin pääsevät ihailemaan ylhäältä avautuvia upeita maisemia, mutta miksi tornista on tehty sisältä niin moderni?

 

4. Helteillä kannattaa käydä Basilicassa. Istanbulissa on kuumuuden ja suuren ilmankosteuden vuoksi kesällä todella hikistä. Bosporinristeilyn lisäksi Basilica Cistern, maanalainen, 500-luvulta peräisin oleva Rooman imperiumin aikainen vesisäiliö, on silloin ehdoton viilentymiskohde. Basilica sijaitsee Sultanahmetissa melko lähellä Topkapın palatsia. Siellä oli hämärää ja ihanan vilpoista, katosta tippui niskaamme virkistäviä vesipisaroita. Pylväiden välissä uiskenteli valtavia kaloja. Meduusan päillä koristeltujen pylväiden lisäksi vaikutuksen teki erityisesti kaksi yllättävää sähkökatkosta, jolloin paikka muuttui hetkeksi pilkkopimeäksi! Melkein odotin siinä aavemaisessa tunnelmassa meduusojen heräävän henkiin..

 

5. Ankaran hyviä puolia verrattuna Istanbuliin (olen huomannut, että niitäkin siis löytyy): Paljon pienempi ilmankosteus, mistä johtuen kesähelteet eivät tunnu niin tukahduttavilta. Vähemmän turisteja - kukaan ei huutele perään kaduilla tai yritä jatkuvasti myydä sinulle jotain. Eikä myöskään tervehdi sinua venäjäksi - miksi ihmeessä turkkilaiset luulevat aina, että olen venäläinen?

Seuraavassa postauksessa, jonka saan toivottavasti lähipäivinä aikaiseksi, seikkaillaan Antalyassa.

Paluu Ankaraan arkeen

Täällä taas, Ankarassa! Tai no, ollaanhan me oltu takaisin "mestoilla" jo melkein kaksi viikkoa, mutta kun ajatukseni ovat olleet pitkän Suomi-loman jälkeen vielä vahvasti kotimaassa, en ole oikein saanut bloggausinspiraatiota.

Ankaran kesä on pitkä ja kuuma, kuten olemme taas saaneet kokea. Toukokuussa ennen lähtöä täällä oli vielä kauniin vihreää ja puut kukkivat, mutta nyt maisema alkaa jo vähitelleen muuttua kuivan ruskeaksi. Olohuoneen ilmastointilaite, joka talvella toimii lisälämmittimenä, on ollut kovassa käytössä, ja jouduimme hankkimaan myös makuuhuoneeseen (jonne omistaja ei jostain kumman syystä ollut katsonut tarpeelliseksi asentaa ilmastointia) tuulettimen. Iltaisin on kyllä mukavaa oleskella terassilla, joka on silloin ihanan viileä.

Paluu Ankaraan on ollut ristiriitaisten tunteiden sävyttämä. Taisin olla Suomessa liian pitkään ja ehdin taas kotoutua sinne siinä määrin, että uusi sopeutuminen turkkilaiseen meininkiin on ollut hieman hankalaa. Aluksi tuntui, että kielikin on unohtunut ihan täysin. Kaipuu Suomen kesään ja yöttömään yöhön on edelleen kova, varsinkin kun tiedän, että pääsen seuraavan kerran käymään Suomessa vasta marraskuun harmaudessa.

Lisäksi kesä on expat-piireissä jäähyväisten aikaa. Todella moni niistä ihmisistä, joihin olemme saaneet tutustua ja ystävystyä tämän ensimmäisen Turkin-vuoden aikana, on nyt muuttamassa tai on jo muuttanut pois Ankarasta ulkomaankomennuksen päättyessä. Olemmekin paluumme jälkeen osallistuneet useisiin läksiäisjuhliin ja vielä useampia on edessä lähiviikkoina. Haikeaa, mutta on kai vain yritettävä tottua siihen, että ihmisiä tulee ja menee.

Toisaalta oli mukavaa palata tähän jo kodilta tuntuvaan asuntoon. Myös tulevia matkoja on kiva suunnitella. Elokuun alussa on luvassa pikkusiskoni vierailu Ankaraan. Tietenkään emme aio viettää täällä koko viikkoa (kuten on tullut todettua, Ankaran saa helposti näytettyä parissa päivässä), vaan käymme myös parin päivän visiitillä Istanbulissa ja viikonlopuksi suuntaamme Antalyaan. Emme ole itsekään käyneet siellä tähän mennessä kuin lentokentällä, joten odotan tuota reissua innolla. Ah, Välimeri, aurinko ja pitkä hiekkaranta..

Syyskuussa suuntaamme puolestaan Izmiriin ja Çeşmeen viikon yhdistetylle kaupunki- ja rantalomalle. Sinne olemme yrittäneet saada myös kavereita mukaan - ajatuksena olisi jonkun mukavan merenrantahuvilan vuokraaminen porukalla - mutta vielä emme ole onnistuneet saamaan matkaseuraa. Joten vinkki-vinkki, majoitus on vielä varaamatta ja ajankohta lukkoon lyömättä! ;)

Ilta alkaa jo hämärtää (toisin kuin siellä Suomessa, höh) ja näen ikkunasta, kuinka Ikean valot syttyvät laakson reunalla. Runollista, eikö? Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä postaus.   

Ainutlaatuinen Kappadokia

Merhaba pitkästä aikaa! 

Olen ollut viimeiset pari viikkoa Suomessa ja blogin kirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Nyt on kuitenkin korkea aika kertoa toukokuun alussa tekemästämme viikonloppureissusta Kappadokiaan – vielä kun matka on melko tuoreessa muistissa. Kunnon bloggari bloggaisi tietysti mieluiten jo paikan päältä tai heti reissulta palattuaan, mutta sori, minä en ole niin aikaansaava. 

Kappadokia on Unescon maailmanperintökohde muutaman tunnin ajomatkan päässä Ankarasta kaakkoon. Alueella purkautui aikoinaan tulivuori, joka jätti jälkeensä savupiipunmuotoiset kivi- ja luolamuodostelmat, jollaisia ei pääse näkemään missään muualla maailmassa. 

Monet alueen asukkaat asuvat edelleen tuhkakivestä rakennetuissa luola-asunnoissa, mutta parin viime vuosikymmenen aikana turismi on kasvanut alueella valtavasti ja suuri osa luolista toimii nykyään hotelleina. Mekin asuimme sellaisessa, mikä oli jo yksinään unohtumaton elämys. Luolahuoneemme oli luonnollisesti hiukan kylmä ja kostea, mutta se on pieni harmi, jos sisällä näyttää tältä:

Hotellimme ulkoapäin

Parasta Kappadokiassa oli kuitenkin kuumailmapallolento, jolle osallistuimme varhain lauantaiaamuna, viideltä auringon noustessa. Kappadokia on täynnä kuumailmapallofirmoja, jotka järjestävät lentoja tuon upean seudun yllä. Lento pitää varata etukäteen ja se ei ole mitään halpaa lystiä, mutta jotenkin retkeen syytämämme eurot (kyllä, maksun voi suorittaa vain euroina) unohtuivat lennon aikana kokonaan.  Hintaan kuului buffetaamupala, noin tunnin kestävä lento 16 hengen kuumailmapallossa (yksityisiä lentojakin saa varattua, mutta emme sentään ole mitään roopeankkoja..) ja shampanjatarjoilu lennon jälkeen. Saimme lennosta muistoksi myös kunniakirjat.

Meille osui todella leppoisa ja asiantunteva ”lentokapteeni”, brittiläinen Mike, joka hauskuutti meitä kuivalla huumorillaan läpi lennon. Koko kuumailmapalloretki oli uskomattoman upea elämys, hienointa, mitä olen tähän asti Turkissa kokenut. Hei, katsokaa nyt näitä maisemia:

  

Tutustuimme viikonlopun aikana myös ulkoilmamuseoon, jossa kivimuodostelmiin pääsi tutustumaan jalkaisin. Siellä oli monta luolakirkkoa, joissa oli todella hyvin säilyneitä freskoja – Kappadokiassa on asunut viime vuosituhannen alussa paljon kristittyjä. Pääsimme kurkistamaan myös ikivanhoihin luola-asuntoihin. Valitettavasti luonnonpuistoon oli tullut moni muukin, esimerkiksi isot laumat kaikkialla parveilevia koululaisia. Jokaiseen vähänkin kiinnostavampaan kohteeseen sai jonottaa pitkään ja jotkin turistiryhmät oppaineen etuilivat röyhkeästi. Näkemisen arvoinen paikka joka tapauksessa.

Toivomuspuu

Kappadokiassa voi päästä myös ratsastusretkelle.

Viimeisenä iltana menimme illallisen jälkeen istuskelemaan hauskasti Red Red Wineksi nimettyyn pubiin. Siellä oli tunnelma kohdillaan: kynttilävalaistus, takkatuli, vesipiippua polttelevat saksalaispojat ja yllättäen kanssamme samaan paikkaan päätynyt moottoripyörällä Suomesta Itä-Euroopan kautta Turkkiin ajellut suomalaismies. Sekä pubin omistaja, joka illan kuluessa kaatoi itselleenkin oluen ja istuutui kaikessa rauhassa takkatulen ääreen siemailemaan tuopistaan ja tupakoimaan (Turkin ravintoloissa on Suomen tapaan tupakointi kielletty, mutta mitäpä siitä..)! 

Ennen ajomatkaa takaisin Ankaraan kävimme vielä tutustumassa yhteen Kappadokian alueen monista ikivanhoista maanalaisista kaupungeista. Kristityt piileksivät niissä aikoinaan vainoja. Nykyään ne täyttyvät turisteista, ja mekin jouduimme ison japanilaisryhmän ja vielä isomman koululuokan väliin. Oli ahdasta ja pimeää, emmekä saaneet luolastosta kovinkaan paljon irti ilman opasta. No, tulipahan koluttua Kappadokia myös maan alta käsin.

Nyt blogi siirtyy pienelle tauolle. Palaan asiaan juhannuksen jälkeen, kun olen taas Ankaran elämän keskellä. Sillä välin nautin hetken kesäisestä Suomesta!