Road trip

Ankara on viime päivinä näyttänyt minulle vähän kauniimpia kasvojaan. Tätä on edesauttanut vatsan toiminnan normalisoituminen (juuri tällaisia asioitahan kaikki haluavat lukea toisten blogeista, eikö niin?) ja hotellin uima-allasosasto, joka avautui vihdoinkin huollon jälkeen. Sivumennen sanoen tuntuu, että Turkissa on jatkuvasti joku paikka epämääräisesti ilmaisten "vuosihuollossa", yhtä epämääräisen ajanjakson ajan, mistä johtuen täällä saa elää jatkuvassa epävarmuuden tilassa.  Kuulin kiinteistönvälittäjältä, että jos (tai kun?) ankaralaisiin asuntoihin tulee joskus sähkökatkoja, se saattaa johtua esimerkiksi siitä, että - tittidii - sähköverkkoa huolletaan. No, huolletaan sitä sähköverkkoa varmasti Suomessakin, mutta en ole kuullut, että se aiheuttaisi meillä tuollaisia laajamittaisia sähkökatkoksia. Turkkilaiseen elämänmenoon on vielä vähän totuttelemista..

Mutta nyt eksyin aiheesta. Tämän postauksen varsinainen tarkoitus on kertoa mielenkiintoisesta kuuden päivän ajomatkastamme välillä Turku - Ankara. Saman matkan olisi tietysti voinut hoitaa muutamassa tunnissa lentokoneella, mutta ajattelimme, että autoilu läpi Itä-Euroopan saattaisi olla hauskaa. Kyllä, näin me arvelimme. Emmekä ihan väärässä olleetkaan, vaikka monet suunnitelmastamme kuulleet varmasti pitivät meitä ihan hulluina.

Matkan ensimmäinen etappi oli vielä helppo. Tarvitsi ajaa vain Turusta Helsinkiin Vuosaaren satamaan ja siellä Finnlinesin laivaan, joka veisi meidät vajaassa parissa päivässä ja yhdessä yössä Saksaan, Travemündeen.

Laivalla oli leppoisaa, ja illalla näimme auringon laskevan Itämereen (sarjassamme "tunnelmallisia" kännykkäkamerakuvia).

Tässä on jo maata näkyvissä.

Saksassa hyppäsimme jälleen autoon. Tuloiltana ajoimme hassua, mutkaista ja metsäistä pikkutietä Schweriniin. Siellä meitä odotti ihana maalaishotelli. Ja voi jawohl sentään, kun tuntui kotoisalta olla taas Saksassa!

Pikkukaupunki Schwerinistä jatkoimme kuitenkin heti seuraavana päivänä Autobahnia myöten ohi Berliinin ja Dresdenin kohti Saksan rajaa. Harmikseni kuskilla oli kiire ja todellakin vain ohitimme nuo kaupungit. Iltapäivällä saavuimme sitten jo Tšekkiin ja majottauduimme Prahaan. Emme olleet kumpikaan käyneet Prahassa aiemmin, joten viivyimme siellä hieman pitempään kuin muissa yöpymispaikoissamme ajoreitin varrella. Kaunis kaupunki ja halpaa olutta!

Aina raatihuoneen kellon lyödessä tasan turistit kuulemma pääsevät todistamaan hienoa mekaanista näytelmää. Meillä taisi kuitenkin olla huono tuuri (tai matkaopas huijasi), kun kellossa ei tapahtunut tasatunnilla yhtään mitään. Turhaan kuikuilimme ylös niskat kipeinä.
   

Toinen Prahan kuuluisa nähtävyys, Kaarlensilta, ei sen sijaan tuottanut pettymystä.

Aurinko laski, taas.

Seuraavana päivänä kiipesimme katsomaan Prahan linnaa (ja Pyhän Vituksen katedraalia, tietysti). Myös näkymät alas kaupunkiin olivat hienot.

Tämän aamuisen porrastreenin jälkeen tiemme vei Slovakian hieman rupuisten moottoriteiden kautta Unkariin. Tällä kertaa yövyimme Budapestin laitamilla kulahtaneessa mutta ihan mukavassa motellissa. (Kuski oli itse aiemmin jo käynyt Budapestissä, joten jätimme tämänkin varmasti näkemisenarvoisen kaupungin väliin. Huokaus.) Motellin aulassa meitä tervehti äänekkäästi tällainen "angry bird" (nämä kuvat, mitä tänne blogiin laitan, on kuulkaa huolella valittu).

Kun aamu valkeni, jouduimme keskelle heti motellin vierestä alkavaa Budapestin kehätien aamuruuhkaa - siinä oli jonossa auto jos toinenkin - missä jumitimme pitempään kuin laki sallii. Ja lakihan näytti sallivan Unkarin autoilijoille kaikenlaista. Lopulta pääsimme kuitenkin jatkamaan autoretkeämme. Seuraava etappi odotti meitä Serbiassa, nuhruisessa mutta ylhäältä hotellilta katsottuna viehättävässä Nisin kaupungissa.

Ihana hotelli ylitti odotuksemme. Lämpimänä iltana oli mukava istuskella hotellin uima-allasterassilla ja muistella joskus vuonna nakki ja kivi historianopiskelijaporukalla tehtyä Kroatian-matkaa. Hvala (kiitos) toimi Serbiassakin. Ja laskun pystyi maksamaan euroilla - kuten muuten myös Unkarissa. Serbian oma valuutta ei taida olla kovin vahvoissa kantimissa.

Seuraavana aamuna ilma oli muuttunut sateiseksi. Sateenkin läpi pystyi kuitenkin ihailemaan upeita maisemia, jotka kohtasimme mutkaisella serbialaisella vuoristotiellä.

Välillä pysähdyimme ottamaan kuvia ja löysimme tämän hauskasti nimetyn kaupan, joka oli tietysti ihan pakko ikuistaa. Ta-daa, marketti nimeltä Nami:

Pitkän ajopäivän mittaan ihmettelimme moneen kertaan, miten paljon teillä liikkui saksalaisia. Kyllähän me tiesimme, että tämä kansa viihtyy autonratissa, mutta että ne olivat kaikki oikein tänne asti lähteneet autolomalle? Ja miten aggressiivisesti Saksassa oikein nykyään ajetaan? Roikutaan perässä, eikä anneta tilaa ohitusta yrittäville. Nopeusrajoituksetkin tuntuivat olevan näille kuskeille vain suositus, jota ei tarvinnut noudattaa. Lukuisien Saksan rekisterissä olevien, useimmiten suksiboksilla varustettujen mersujen ja bemareiden vilistäessä aggressiivisesti kaasu pohjassa ohitsemme aloimme vihdoin ymmärtää jutun jujun. Saksan iso turkkilaisväestöhän siinä oli liikkeellä suksiboksit täynnä tavaraa, matkalla kesälomalle entiseen kotimaahansa. Pitihän heidän päästä nopeasti kotikyliinsä esittelemään isoja saksalaisvalmisteisia autojaan.

Lopulta rekka- ja mersuletka pääsi läpi Bulgarian - tämä maa oli ankein kokemus, mitä matkallamme kohtasimme, etenkin Sofian romanien hökkelikylä ihan valtatien varrella oli surullista nähtävää - aina Turkin rajalle asti, niin mekin.

Ensimmäisen yön Turkissa vietimme rajakaupunki Edirnessä pikaista remonttia kaipaavassa hotellissa, jossa ei tehnyt mieli viipyä yhtään sen pitempään kuin oli tarpeellista. Itse kaupunki oli kuitenkin ihan mukavan oloinen. Moskeijasta kantautuvat rukouskutsut toivottivat meidät illalla ja varhain seuraavana aamuna tervetulleiksi Turkkiin, ja ennen viimeistä ajopäivää kävimmekin ihailemassa Unescon maailmanperintökohdetta, kaupungin kuuluisinta nähtävyyttä eli 1500-luvulla rakennettua Selimiyen moskeijaa.

Ja sitten olimme jälleen tien päällä. Istanbulin ohitimme kehätietä. Bosporinsalmen ylittävällä sillalla jätimme Euroopan taaksemme. Olimme saapuneet Aasiaan. Mahanpohjaa kouraisi jännitys.

Loppumatkasta näimme myös vilauksen Välimerestä. Se oli samalla viimeinen pala merta, jonka näkisimme matkallamme.

Kun aloimme lähestyä Ankaraa pitkin lähes tyhjää, tuliterän oloista moottoritietä, ympärillemme levittäytyi jylhä, henkeäsalpaavan kaunis vuoristo.

Ja niin saavuimme Ankaraan. Täällä ei ollut tyhjää, vaan jouduimme keskelle lauantaista liikennekaaosta. Etsimme hotellia lähes kaksi tuntia. En tiedä, uskallanko koskaan ajaa tässä kaupungissa! Lopulta hotelli löytyi, ja seuraavana yönä uni maistui.





Teille, jotka jaksoitte lukea loppuun tämän ylipitkän postauksen, voin kertoa, että ajomatkamme läpi Itä-Euroopan oli ikimuistoinen kokemus, eikä todellakaan kaduta, että semmoinen tuli tehtyä. Navigaattorin ajoittaisesta temppuilusta ja kanssa-autoilijoiden usein luovasta liikennesääntöjen soveltamisesta huolimatta pääsimme perille ehjin nahoin (ja autoin). Tämä on saavutus, mistä voimme olla ylpeitä.