Vieläks sääki elät?

Otsikko viittaa (paitsi turkulaisten tapaan tervehtiä toisiaan) siihen, että viimeisimmästä postauksestani on jo luvattoman pitkä aika. Vetoan asunnonetsimishässäkkään ja ilkeään pikku flunssaan, joka yllätti minut salakavalasti muutama päivä sitten. Nyt olen jo melkein ok, vaikka nenäparkani onkin ihan ruvella niistämisestä.

Postausten välillä on tapahtunut mm. seuraavaa: Olemme jatkaneet turistien leikkimistä Ankarassa. (Kuvareportaasia luvasssa, kunhan löydän jostain kameran piuhan.) Esimerkiksi viime viikonloppuna kävimme Turkin toiseksi isoimmassa ostoskeskuksessa (onhan sekin nähtävyys!), josta löytyi esimerkiksi suuri elokuvateatteri. Mitään kauhean erikoisia elokuvia siellä ei pyörinyt - taiteellisia humanisti-indie-elokuvia täällä on lienee turha odottaa pääsevänsä katsomaan - mutta suurin osa oli dubbaamattomia, mikä oli iloinen yllätys. Vähemmän iloinen yllätys oli se, että illan valintamme - ihan viihdyttävän Horrible Bosses -pätkän - keskeyttivät yht'äkkiä mainokset! Eli Turkissa näytetään ilmeisesti mainoksia paitsi ennen leffaa myös kesken katselunautinnon. Ja niitä näytetään todella kovalla volyymillä.. Uskoisin kuitenkin, että käymme elokuvissa toistekin, sillä lippujen hinnat ovat mukavan alhaiset verrattuna siihen, mitä niistä Suomessa kehdataan nykyään pyytää.

Viikonloppuna teimme myös virkistävän retken Ankaran ainoalle järvelle, joka olisi normaalisti näyttäytynyt Itä-Suomen tytölle surkeana pikku lammikkona. Viikkoja helteessä ja asfalttiviidakossa paahtuneesta tämä vesialue tuntui kuitenkin ihanalta, viileältä keitaalta, jota ympäröivät humisevat metsät (okei, eihän niitä puita siellä kovin paljon ollut, mutta jonkinlaista yritystä kuitenkin). Ja pääsin vihdoinkin juoksemaan taas luonnossa juoksumaton sijaan! Kohtasimme järveä kiertäessämme myös kaksi kilpikonnaa. Pakko päästä uudestaan, ensi kerralla voisimme vuokrata vaikka pyörät. Järvialue kuuluu täällä niihin harvoihin paikkoihin, joissa voi pyöräillä ilman pelkoa auton alle jäämisestä.

Turkkiakin on tullut opiskeltua, tällä hetkellä vielä ainoastaan sanakirjan avulla, mutta parin viikon päästä myös kielikurssilla.

Niin, ja sitten me löysimme asunnon! Noin kolmenkymmenen katsastetun kämpän ja kolmen kiinteistönvälittäjän jälkeen. Parasta löydössämme on iso terassi. Emme tosin pääse muuttamaan vielä vähään aikaan, koska lähes koko maallisen omaisuutemme sisältävä muuttokonttimme ei ole vielä tullut Ankaraan. Hotellielämä (tai -kuolema, ihan miten vaan..) siis jatkuu vielä hetken, mutta ei onneksi ikuisesti. Laitan asunnonetsinnästämme paremman postauksen myöhemmin.

Tämä sepustus sai teidät rakkaat lukijat (vai lukeekohan tätä muut kuin äiti) varmasti hyvin vakuuttuneiksi siitä, että kyllä, viel määki elän.