Ankara kahdessa päivässä

Meillä oli pääsiäisviikolla käymässä ensimmäiset vieraat Suomesta. Vierailun aluksi näytimme heille Ankaran nähtävyyksiä. Niitä ei paljon ole, joten kaksi päivää riitti hyvin. 

Linnoitus vanhakaupunki Uluksessa ja Anıtkabir eli Atatürkin mausoleumi, siinäpä kaksi päänähtävyyttä, joihin kaikki Ankarassa asuvat ulkomaalaiset aina vievät vieraansa. Kuten kuvista näkyy, sää oli viime viikolla jo todella aurinkoinen ja kesäinen. Ihan toista kuin takatalvessa rämpivässä Suomessa. Vierailijamme olivatkin lämpöön tyytyväisiä, eivätkä millään tahtoneet uskoa, että vielä muutama viikko aiemmin Ankarassakin oli tuskailtu päättymättömältä tuntuvan talven kanssa.

Anıtkabirin perusteellinen museo soutulaitteineen ja täytettyine koirineen on tullut meille kahden käynnin jälkeen jo aika tutuksi. Atatürkin kirjastosta, jota pääsee sitäkin ihailemaan museossa, löytyy muuten Kalevala alkuperäiskielellä! 

  

Kävimme katsomassa kuitenkin myös sellaista nähtävyyttä, jota emme olleet itsekään vielä Ankarassa asuesssamme nähneet: Augustuksen roomalaistemppelin raunioita. Ankarallahan on ollut pitkä historia jo ennen pääkaupunkiaikaansa. Temppelin rauniot sijaitsevat niiden yhteyteen myöhemmin rakennetun moskeijan kanssa laajalla aukiolla Uluksen laitamilla. Linnakkeelta oli temppelille yllättävän pitkä kävelymatka, mutta emme joutuneet pettymään näkemäämme. 

Kävimme vanhassakaupungissa ollessamme myös Koç-museossa, jossa emme sielläkään olleet aiemmin vierailleet. Koç on yksityisessä omistuksessa oleva, enimmäkseen tekniikkaan keskittynyt museo, ja täytyy sanoa, että se on todella omituinen mielenkiintoinen. Hassu sekoitus kaikenlaista jännää vanhasta hammaslääkärin välineistöstä kävelykeppikokoelmaan.

Luonnollisesti käytimme vieraitamme lisäksi Ankaran keskustassa Kızılaylla ja lähes jokaviikonloppuisessa ajantappopaikassamme, Ikean ja outletmyymälöiden muodostamassa upouudessa ostoskeskuksessa. Ilman näitä kohteita Ankara-experience olisi vajavainen.

Parin päivän ankaran turistikiertelyn jälkeen pakkasimme matkalaukut ja siirryimme vierainemme pääsiäisen viettoon Istanbuliin.   

Sunnuntailenkki Eymir Gölüllä

Nyt alkaa vihdoin näyttää siltä, että kevät olisi tullut Ankaraan! Tällä hetkellä lämpötila ulkona on kymmenen astetta plussan puolella ja aurinko paistaa. Samanlaista säätä on luvattu ainakin torstaille asti, joten uskallan ehkä viimeinkin vaihtaa talvikamppeet kevättakkiin ja aurinkolaseihin. Ainakin toistaiseksi.

Kävimme eilen, ensimmäisen kerran sitten marraskuun, pienellä sunnuntairetkellä Eymir-järvellä. Järvi oli vielä jään peitossa, mutta sitä kiertävä tie oli jo melkein sula ja aurinko sulatteli loppujakin lumia. Miten paljon mukavampaa onkaan juosta ulkona kuin juoksumatolla! Pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa uutta, optimistisesti jo tammikuussa ostettua hienoa juoksutakkiani ja totesin sen hyväksi ostokseksi. Olen nykyään aikamoinen välineurheilija, myönnettäköön, mutta kyllä se vain niin on, että oikeanlaiset varusteet keventävät juoksemista kummasti.

Pientä harmia Eymirillä lenkkeilyyn tuo tosin se, että järveä kiertävä reitti ei suinkaan ole mikään pururata tai hiekkapolku, vaan asfaltoitu tie (onneksi sentään vain yksisuuntainen!), jota pitkin pääsee ajamaan myös autolla. Luvanvaraisesti, mutta kuitenkin. Totta kai, kun ollaan autokaupunki Ankarassa. Ja paikalliset käyttävät tätä mahdollisuutta innokkaasti hyväkseen. Monien käsitys ulkoilusta on se, että ajetaan järven ympäri johonkin suosituista kahviloista ja vietetään siellä muutama tunti teetä juoden ja lintuja ruokkien. Tai sitten parkkeerataan auto tien sivuun ja istahdetaan retkituolissa rannalle lehtiä lukemaan. Eymirilläkin pitää siis välillä varoa kovaa vauhtia ajavia autoja, joskaan ei siinä määrin kuin kaupungin keskustassa.

Eilen järvellä olikin paljon liikennettä, kun ankaralaiset olivat innostuneet aurinkoisen keväisestä sunnuntaista. Toki osa kiersi järveä myös kävellen tai pyörällä, harvempi meidän laillamme juosten. Onneksi olimme liikkeellä jo aamupäivästä, jolloin "lenkkipolulla" oli vielä melko rauhallista. Turkkilaiset tykkäävät nukkua viikonloppuisin pitkään. Takaisin lähtiessämme tilanne olikin sitten jo toinen - järveltä pois vievällä kapealla ja jyrkällä tiellä sai jo tosissaan väistellä vastaantulijoita.
 
En valitettavasti tajunnut ottaa varsinaiselta lenkiltämme yhtään kuvaa, joten järveä ei seuraavissa kuvissa näy, mutta ennen lähtöä nappasin kuitenkin muutaman otoksen parkkipaikalta. Maisema on syksyn ja talven jäljiltä vielä kovin ruskea..

Osa oli sentään jättänyt auton parkkipaikalle.

Jylhää maisemaa.

Lumi ei ole vielä sulanut kokonaan.

Seuraavista kuvista voi tarkkasilmäinen bongata aitoja ankaralaisia kulkukoiria. Ne viihtyvät autojen lailla hyvin Eymir-järven läheisyydessä.

  

Järveltä palatessa oli pakko käydä tankkaamassa paitsi auto myös itsemme. Paljon kaloreita kuluttaneen lenkin jälkeen olin juustokakkupalani ansainnut. Kävin kakun ja cappuccinon kimppuun niin innokkaasti, että en malttanut ottaa herkullisesta annoksestani kuvaa ennen kuin se oli jo puoliksi syöty.

Ankara vastaan Suomi

Kulunut viikko ei todellakaan ole kuulunut parhaimpiin täällä viettämiini. Viikonlopun ja alkuviikon kärvistelin ikävän vatsaflunssan kourissa ja loppuviikosta, kun olin jo vähän tervehtynyt, tänne satoi taas lisää lunta. Ja aika paljon, melkein kaksi päivää putkeen. Juuri kun oli alkanut vaikuttaa siltä, että kevät olisi jo tuloillaan. Lisäksi alan olla todella kyllästynyt istumaan vain kaikki päivät kotona tietokoneen ääressä. Kaipaan vaihtelua! Kaipaan ihmisiä! 

Ja ennen kaikkea, kaipaan Suomeen. Ankaran viikon innoittamana laadin listan siitä, mitä asioita ikävöin Suomesta eniten:

1. Juustot. Aurajuusto, Turunmaa Ritari, pohjalainen leipäjuusto, feta, mozzarella, ihan tavallinen emmental.. Turkkilaisest juustot ovat joko mauttomia ja kumimaisia tai ylisuolattuja. Ja alkavat haista aika pian pakkauksen avaamisen jälkeen. Ulkomaiset tuontijuustot (jos niihin joskus kaupassa törmää) ovat puolestaan tuhottoman kalliita. Jos ihmettelette, etteikö täällä Kreikan naapurissa muka saa edes kunnollista fetaa, niin voin kertoa, että ei. Ainakin se feta, jota kerran ostin, lensi saman tien roskiin, kun siinä oli niin paljon suolaa. Paikallinen tavallisesta ruokakaupasta löytämäni mozzarella maistui (ja haisi) myös hyvin omituiselta. Siksi ilahduinkin valtavasti, kun löysin muutama viikko sitten Ikean ruokaosastolta ylihintaista ruotsalaista kermajuustoa. Melkein yhtä hyvää kuin Suomen juustot. 

2. Irtokarkit. Täällä myydään vain suklaata ja Hariboa. Huomasin saman ilmiön jo Saksassa asuessani - ei ole Suomen karkkivalikoimien voittanutta! Oi niitä aikoja, kun pystyi elokuviin mennessä poikkeamaan karkkikaupassa ja lappamaan pussin täyteen herkkuja.. Ja ne suomalaisten markettien ylenpalttiset karkkihyllyt, näen niistä unta! No, hampaat ainakin kiittävät, kun karkinsyönti on jäänyt olosuhteiden pakosta minimiin.

3. Siideri. Täällä juodaan vain olutta. En tykkää.

4. Rahka. En ole löytänyt, ainakaan tavallisista ruokakaupoista. Siitä saisi proteiinia ja pääsiäisherkkuja.

5. Ihmiset, jotka eivät tuijota. Luulisi, että tämän kokoisessa, vieraiden maiden diplomaatteja täynnä olevassa kaupungissa olisi totuttu ulkomaalaisiin. Mutta ei, katseet (sekä miesten että naisten) seuraavat joka paikkaan, etenkin jos sattuu olemaan tällaista vaaleaa, pohjoismaista tyyppiä. Pitäisi varmaan värjätä hiukset tummiksi, mutta tuskin sekään auttaisi. Olo on välillä kuin suomalaisen pikkukirkonkylän uudella asukkaalla (asuin lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni sellaisessa, joten kokemusta on): "Hei, kattokaa, kuka tuo on? Näyttääpä se oudolta. Ei taida olla meikäläisiä.." Ja Ankara on sentään asukasluvultaan koko Suomen kokoinen suurkaupunki. Ei aina tunnu siltä.

6. Juomis- ja ruoanlaittokelpoinen hanavesi. Välillä pulloveden kanssa säätäminen väsyttää. Pesin kerran hampaani kokeeksi (lue: koska olin laiska, enkä jaksanut hakea lisää vettä keittiöstä) hanavedellä. En edes niellyt sitä, mutta silti vatsaa kivisti koko päivän.

7. Puut ja vesistöt. Jos haluaa johonkin kivaan paikkaan, missä on edes jotain metsää muistuttavaa ja ehkä jopa järven tapainen, pitää sinne ajaa autolla. Asuntomme ikkunasta näkyy vain valtava määrä taloja, vuoristoa (no, se on kyllä ihan komea näky) ja usein savusumuinen taivas keskustan suunnalla.

8. Leveät jalkakäytävät ja pyörätiet. Ankaran jalkakäytävät ovat hyvin kapeita ja huonosti hoidettuja. Lisäksi monet pitävät niitä parkkipaikkoinaan. Pyöräilystä on ihan turha edes haaveilla, ellei halua päästä hengestään.  Juoksulenkeillä on paras käydä kuntosalilla.

9. Liikennesääntöjen noudattaminen. Punaisiin valoihin ei toki tarvitse pysähtyä ja vilkun näyttäminen on ylimainostettua. Ryhmittyminen, mitä se on? Talvirenkaista ei ole täällä kukaan kuullutkaan. En ole uskaltanut ajaa täällä vielä kertaakaan ja mieskin kävelee mieluummin töihin kuin menettää hermonsa aamuruuhkassa. Lumisade saa koko kaupungin sekaisin. Tässä vähän mallia talviajosta Ankarassa (kannattaa kiinnittää huomiota myös taustamusiikkiin, biisivalinta on vähintäänkin yllättävä):

Tällaista tällä kertaa. Todellinen blogin nimen mukainen postaus. Kevättä ja iloisempia tunnelmia odotellessa!       

Turkkilaiset häät puolalaiskylässä

Ystävänpäiväterveiset täältä lumisateen keskeltä! Kyllä, talvi jatkuu täälläkin, edelleen. Pidän lumesta, mutta nyt saisi mielestäni jo riittää. Mistäköhän johtuu, että minua näyttää aina seuraavan ulkomaille epätavallisen kylmä ja luminen talvi? Kun olin Saksassa vaihdossa kuusi vuotta sitten, sielläkin satoi lunta normaalia enemmän ja kevät tuli myöhään - ilmat lämpenivät kunnolla vasta palattuani takaisin Suomeen, totta kai. Ja nyt tämä Ankaran lumishow. Just my luck. Suomessa kunnon pakkastalvi on kyllä mieleeni, mutta täällä etelässä sitä vaan jotenkin toivoisi, että sääkin olisi edes hieman eteläisempi.

Mutta tämän postauksen pointti ei ollut valittaa säästä (kuinka suomalaista!), vaan kertoa hieman yli viikon takaisesta reissustamme Polonezköyhin, Aasian puolella Istanbulia sijaitsevaan pieneen puolalaiskylään. Siellä vietettiin turkkilaisen kaverini Melisin (jonka tuutori olin hänen ollessaan aikoinaan Turussa vaihdossa) ja hänen ruotsalaisen sulhasensa häät.

Polonezköy (puolaksi Adampol) perustettiin Istanbuliin 1840-luvulla asuttamaan puolalaisia emigrantteja. Se sijaitsee noin 30 kilometrin Istanbulin keskustasta. Nykyään kylässä on noin tuhat asukasta, joista Wikipedian mukaan (historioitsija ilmoittaa aina lähteensä..) enää nelisenkymmentä puhuu sujuvaa puolaa. Kovin puolalainen kylä ei siis enää ole, mutta sen menneisyydestä muistuttaa edelleen esimerkiksi puolalainen hautausmaa ja katolinen kirkko.

Kirkon pihalla on kylän 150-vuotismuistomerkki

Valitettavasti kirkon sisätiloihin ei päässyt tutustumaan, mutta pakkohan sitä oli vähän kurkkia

Tämä oli ensimmäinen visiittimme Istanbulin aasialaispuolelle. Harva turisti eksyy tälle puolelle Bosporinsiltaa ja varmaankin vielä harvempi päätyy juuri Polonezköyhin. Kylä on lähinnä istanbulilaisten ja muualta Turkista tulleiden lomailijoiden suosiossa, oletettavasti myös puolalaisten. Se sijaitsee kirjaimellisesti keskellä ei mitään - ennakko-oletuksemme tästä vahvistuivat, kun epävarma taksikuski sai kulumaan lähes tunnin 40 kilometrin taksimatkaan lentokentältä hotellille. Kauniimmin sanottuna tarjoaa maaseudun rauhaa suurkaupungin sykkeeseen väsyneille. Saimme heti hotellille päästyämme tähän hyvän kosketuksen nähdessämme lauman laamoja (väsyneinä tosin luulimme niitä ensin isokokoisiksi lampaiksi..) vaeltavan hotellihuoneemme ikkunan ohi. Valitettavasti tästä eksoottisesta tapahtumasta ei säilynyt kuvaa, mutta oli hotellin pihapiirissä muitakin eläimiä:

Sää oli koko viikonlopun ihanan keväinen. Istanbulissakin oli tullut edellisellä viikolla runsaasti lunta, mutta nyt aurinko paistoi ja lämpötila kohosi lauantaina lähes 15 asteeseen. Valitettavasti hotellihuoneessa riitti myös lämpöä ja oli pakko turvautua ilmastointilaitteeseen (!), kun jalat meinasivat palaa kylpyhuoneen tulikuumalla lattialla. Muuten häävieraille varattu hotelli oli kyllä ihan mukava.

Kylänraittia:

Turkkilaistunut puolalaiskylä: Atatürk ja auringossa lepäävä kulkukoira

Ja millaiset häät sitten olivat? No, aika vauhdikkaat verrattuna suomalaisiin (ja pelkästään ruotsalaisiin) häihin. Ne pidettiin eräässä ravintolassa Polonezköyn keskustassa. Siviilivihkiminen, valtava hääkakku, jonka leikkaaminen (miekalla!) oli iso seremonia, niin paljon tanssia, että pääruoka ehti jäähtyä.

Turkkilaiset rakastavat häitä - hääpukuliikkeitä on joka kulman takana ja häävieraita kutsutaan yleensä vähintään parisataa. Siihen nähden nämä häät olivat varsin pienimuotoiset, sillä vieraita oli vain noin 60, mutta kyllä näihinkin juhliin oli selvästi panostettu. Morsiamella oli näyttävä ja kuulemani mukaan varsin kallis hääpuku, hyvää ruokaa ja juomaa riitti, koristelut olivat ylenpalttiset. Paikalle oli palkattu myös video- ja valokuvaajat, totta kai. Vieraista otetut valokuvat valmistuivat paikan päällä ja kuvaaja kierteli myymässä niitä. Tämä hiukan hämmensi meitä suomalaisia ja ruotsalaisia vieraita, mutta saimmepahan muistoksi pari ihan onnistunutta otosta. Ja, tosiaan, koko ajan tanssittiin. Ennen ruokailua, ruokailun aikana, kakkua syödessä.. Sulhasparka näytti loppuillasta aika väsyneeltä. Oli selvää, että häiden kulku oli aika pitkälle morsiamen toivomusten mukainen - jopa dj:n soittama, enimmäkseen turkkilainen bilemusiikki taisi olla suurimmaksi osaksi yksin tulevan rouvan valitsemaa - mutta tämä taitaa olla varsin normaali asetelma myös suomalaisissa häissä. Hauskaa oli joka tapauksessa, niin turkkilaisilla kuin pohjoismaisillakin vierailla. Mielenkiintoista nähdä, mihin tyyliin täällä juhlitaan häitä!

Aluksi joimme ulkona kuumaa glögiä - jotain ruotsalaistakin sentään näissä häissä. Hääpari oli tuolloin vielä sisällä valmistautumassa, mutta vieraat vastaanotti heidän lumiversionsa.

 

Ei, tämä kuva ei ole tärähtänyt, vaan joku päätti kokeilla kameran bilekuvausominaisuutta..

Hääkakun kuljetus juhlatilaan oli valtava spektaakkeli. Heti kun hääpari oli leikannut itselleen palasen, se tosin kiidätettiin kiireen vilkkaa pois. Mikä pettymys! Vieraille tarjoiltiin myöhemmin valmiiksi leikatut kakkupalat. Keino varmistaa, ettei kakku lopu kesken? 

Tämän hääpostauksen myötä haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ystävänpäivää! (Vinkkinä muuten ystäville siellä Suomessa, että olisi mukavaa kuulla joskus teidänkin kuulumisianne. Esimerkiksi sähköpostiviestit ilahduttaisivat kovasti! ;))