Matkalaukkuelämää

Olen työharjoittelun loppumisen jälkeen reissannut oikein urakalla. Ensin olimme muutaman päivän Alanyassa, sielläkin töiden merkeissä, ja lokakuun lopulla lähdin Saksaan, Mainziin erääseen jatko-opiskelijatapaamiseen, jossa viivyin vajaan viikon. Ja Saksasta suoraan Suomeen melkein kahdeksi viikoksi. Suomessakaan en ollut hetkeäkään paikallaan, vaan junailin Itä-Suomen, Turun ja Helsingin väliä tuli hännän alla. Palattuani vihdoin takaisin Ankaraan viime viikolla olikin lähes saman tien aika pakata juuri kolmen viikon tavaroista tyhjennetty matkalaukku uudelleen viikonloppureissua Istanbulissa varten. Huh!

Jatkuva matkustaminen asuinpaikan ja kotimaan väliä on expat-elämän paras ja huonoin puoli. Vierailut Suomeen ovat samaan aikaan kaivattuja ja kamalia. Varsinkin, jos välimatka on pitkä ja matkasta ei selviä yhdellä junareissulla tai lennolla. Täältä Ankarasta joutuu lentoyhtiöstä riippuen lentämään ensin Istanbuliin tai Saksaan ja vaihtamaan siellä Helsingin-koneeseen. Suoria lentoja Ankarasta ei juuri ole muualle Eurooppaan (tai muuallekaan Turkin ulkopuolelle) kuin sinne Saksaan. Se on kummallista, kun ajattelee, että kyse on sentään pääkaupungista! No, Ankara nyt on muutenkin varsin erikoinen ollakseen maan tärkein keskus, kuten ehkä olette tätä blogia lukiessanne päätelleet. Toista se olisi, jos pääkaupunki siirrettäisiin (takaisin) Istanbuliin.. Niin, saahan sitä haaveilla.

Toinen ongelma on tietenkin pakkaaminen. Mitä ottaa mukaan esimerkiksi kolmen viikon reissulle, joka suuntautuu paitsi Suomeen myös Saksaan? Olen aina ollut todella surkea pakkaaja, sillä en vain kerta kaikkiaan osaa pakata riittävän kevyesti. "Kyllä minä saatan tätäkin vaatetta/näitäkin kenkiä matkan aikana tarvita. Ja pitäähän sitä olla valinnanvaraa!" Tämän vuoden aikana olen kyllä ollut havaitsevinani pakkaustaidoissani pientä kehitystä parempaan suuntaan, mutta vieläkin ihailen niitä ihmisiä, jotka pärjäävät pelkällä pienellä lentolaukulla jopa viikon reissusta.

Erityisen hankalaa pakkaaminen on silloin, kun Ankarassa on vielä lähes parikymmentä astetta lämmintä, mutta Suomessa saadaan jo hytistä melkein pakkaslukemissa. Niin kuin mainitsemallani yhdistetyllä Saksan- ja Suomen-reissulla oli tilanne. Mihin saada mahtumaan talvitakki, kun sen kanssa ei viitsi hikoilla alkumatkasta? Tällä kertaa en sitten lopulta ottanut sitä mukaani ollenkaan, kun muistin, että olin jättänyt Turkuun vanhan villakangastakkini ja arvelin, että Saksassa pärjää vielä syystakilla. Ja tämän päätöksen ansiosta sain kaikki tavarani mahtumaan yhteen matkalaukkuun (mikä on kohdallani todella harvinainen tilanne)! Kätevää, eikö? Olisi ehkä ollut, ellei Mainzissa ollessani olisi ilma yllättäen kylmentynyt. Yhtenä päivänä satoi jopa räntää, ja kyllä silloin oli paksumpaa takkia ikävä!

Ja sitten se perillä olo. Kaikki vanhat kaverit ja perhe pitäisi ehtiä näkemään ja samalla hoitaa miljoona väitöskirjaan ynnä muuhun liittyvää asiaa, jotka on ajatellut hoitavansa Suomessa ollessaan. Sekä ostaa Ankaraan kaikkea tuiki tarpeellista, kuten lakritsia ja ruisleipää.. Aina tulee hirveä kiire ja suorituspaineita, eikä yhtään ehdi hengähtämään. Varsinkin kun näitä kaikkia asioita ei voi hoitaa yhdessä paikassa, vaan pitää matkustella painavaa matkalaukkua raahaten ympäri Suomea. Nytkin tuntui, ettei kymmenen päivää riitä mihinkään.

Tietysti on toisaalta ihanaa nähdä niitä ihmisiä, joita on Ankarassa kaivannut ja nauttia asioista, joita ei täällä pääse tekemään (kuten nyt vaikkapa pyöräily ja lenkkeily raikkaassa ulkoilmassa), mutta välillä olisi mukava vain olla. Silloin niistä kaivatuista asioista pystyisi nauttimaan vielä enemmän. Ehkä minun pitäisikin muuttaa taktiikkaa? En kertoisi etukäteen kenellekään, että olen tulossa ja ottaisin vasta Suomessa yhteyttä ihmisiin, joita haluan nähdä. Pari ensimmäistä päivää olisin vain ihan rauhassa ja rentoutuisin ennen kuin alkaisin täyttää kalenteria. Hmm.. Itseni tuntien en kyllä usko, että kykenen moiseen spontaaniuteen ja suunnittelemattomuuteen.

Nyt on kaikkien noiden reissujen jälkeen kivaa olla vaihteeksi vähän pidempi pätkä yhdessä paikassa, vaikka se sattuukin olemaan tämä marraskuisen harmaa ja ankea Ankara. Joululoma Suomessa tosin jo häämöttää edessä.. Mutta nyt unohdan tulevat matkat, keitän itselleni kannullisen teetä, sytytän kynttilän, avaan suklaarasian ja syvennyn Downton Abbey'n uusimpiin käänteisiin.  

Syysloma Ҫeşmessä

Viime päivinä on vihdoinkin alkanut näyttää siltä, että syksy on tullut Ankaraan. Ja jo oli aikakin – kesä oli erittäin pitkä ja kuuma. Silti tällaisena harmaana päivänä on mukavaa palata syyskuussa viettämäämme rentouttavaan lomaviikkoon Ҫeşmessä. 

Matkasimme Ҫeşmeen bussilla Izmiristä. Emme olleet varanneet bussilippuja etukäteen, mikä olisi kyllä ollut fiksua, sillä tullessamme linja-autoasemalle Ҫeşmen pysäkki oli jo täpötäynnä samaan paikkaan hinkuvia. Pitkällisen säätämisen jälkeen onnistuimme kuitenkin saamaan bussista istumapaikat. Itse matka, joka kesti noin tunnin, meni sinänsä oikein mukavasti modernissa ja hyvin ilmastoidussa kulkuvälineessämme. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä taksilla perille asti, mutta se olisi tullut huomattavasti kalliimmaksi. Nyt yhdensuuntainen matka maksoi vain 12 liiraa/henkilö. 

Perillä!

Perillä majoittauduimme muutaman kilometrin päässä Ҫeşmen keskustasta sijaitsevaan Ilicaan. OIimme varanneet huoneen Ilica Spa Hotelista, eikä tätä valintaa tarvinnut katua. Hotellilla oli oma rauhallinen hiekkaranta, jolla löhöilimme merta katsellen ja uiden suurimman osan lomastamme. Huoneen hintaan kuului myös puolihoito, eli käytännössä aamupalat ja illalliset. Illat kuluivatkin mukavasti notkuvien ruokapöytien äärellä – etenkin jälkiruokavalikoima oli runsas ja herkullinen, eikä enimmäkseen turkkilaisista ruoista koostuvassa pääruokatarjonnassakaan ollut valittamista. Onneksi en omista vaakaa, joten en tiedä, kuinka paljon viikon aikana tuli lihottua! 

Emme kuitenkaan laiskotelleet sentään ihan koko aikaa hotellilla, vaan teimme päivittäin pieniä omatoimiretkiä. Hotellin edestä kulki minibussi, jolla oli kätevää ja edullista liikkua paikasta toiseen. Alueella on kolme paikkakuntaa – Ҫeşme, Ilica ja Alaҫati. Tutustuimme niihin kaikkiin.

Ҫeşmen kaupunki on alueen keskus. Todella viehättävä paikka kreikkalaistyylisine valkeine kivitaloineen, linnoituksineen ja satamineen! Satamasta on mahdollista lähteä pienille laivaristeilyille tai vähän pitemmällekin retkelle, jos haluaa käydä Kreikan puolella Chioksen saarella. Sinne on Ҫeşmestä vain parin tunnin matka. Me päädyimme lopulta jättämään risteilyt tällä kertaa väliin, kun tekemistä riitti muutenkin. 

 

Yaz Aşkım - Kesärakkaani

 

Sulttaania ja linnoitusta eivät pienet tuulet huojuta

Ilica on hieman vaatimattomampi keskus, mutta sielläkin on mukava ranta-alue, jolla sijaitsee esimerkiksi yksi alueen yleisistä uimarannoista. Ilican keskustaan me kävelimme, koska sinne oli hotellilta vain noin kilometri. Ja kyllä kannatti, sillä kävelyreitin varsi oli täynnä toinen toistaan viehättävämpiä, ilmeisesti suurimmaksi osaksi Turkin varakkaamman väen omistuksessa olevia kesähuviloita. 

Alaҫatı olikin sitten söpöydessään vailla vertaa. Ҫeşmen tavoin se on täynnä hyvään kuntoon restauroituja valkoisia kreikkalaistaloja. Alueesta on tullut suosittu vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana – ennen kuin joku keksi remontoida yhden kivitaloista ja perustaa siihen hotellin 2000-luvun alussa muiden seuratessa perässä, paikka oli pelkkä ränsistynyt kyläpahanen. Nykyään paikassa viihtyvät Turkin ”kauniit ja rohkeat”, jotka tykkäävät näyttäytyä Alaҫatın kapeilla kujilla, kahviloissa ja kaupoissa. Kesäisin kylä on kuulemma tungokseen asti täynnä ihmisiä, mutta syyskuun puolivälissä oli onneksi jo aika rauhallista. Alaҫatın ranta-alue, joka on kuulemma erityisesti surffareiden suosiossa, sijaitsee noin neljän kilometrin päässä varsinaisesta keskustasta. Vaikka surffipoikien katselu olisi toki houkutellut ainakin minua, ranta jäi näkemättä pitkän matkan takia.  

 

 

Kaiken kaikkiaan Ҫeşmen-reissu oli todella onnistunut ja uskon, että palaamme paikkaan vielä uudestaan. Jopa säät suosivat meitä, sillä lämpötila oli päivittäin miellyttävä 27–30 astetta. Ei liian kylmä eikä kuuma, vaan juuri sopiva. Merivesi oli selvästi monen turkkilaisen mielestä liian kylmää – rannalla oli hauskaa seurata veteen astumista seuraavia säikähtäneitä reaktioita – mutta minusta noin 23-asteinen vesi on uimiseen mukavan virkistävää. Moni turkkilainen tuttuni oli myös varoitellut niemenkärjen tuulisuudesta, mutta päivät olivat suhteellisen tyyniä, vaikka iltaisin saattoikin tuulla vähän kovemmin. Vain yksi päivä oli sen verran tuulinen, että uiminen täytyi jättää väliin. 

Erityisen kivaa Ҫeşmessä oli turistien vähäisyys. Paikka on lähinnä turkkilaisten suosima lomakohde, etenkin näin syys-lokakuussa, kun eurooppalaisten kesälomakausi on ohi. Tietysti bongasimme viikon aikana myös muutamia saksalaisia, venäläisiä ja brittejä, mutta ahdistunutta turistirysäoloa ei tullut missään vaiheessa. Liki täydellinen lomakohde, siis. Suosittelen! 

Izmir - We'll meet again!

Ja nyt vähän tuoreempaa lomaraporttia. Vietimme syyskuun puolivälissä viikon Ҫeşmessä, Turkin läntisimmässä niemenkärjessä. Samalla reissulla kävimme Izmirissä, josta on niemen kärkeen noin tunnin ajomatka.

Kun näkee palmuja, tietää olevansa lomalla.

Izmir on kaupunki, jota kaikki paikan tuntevat – etenkin turkkilaiset – kehuvat maasta taivaisiin. Nyt minulle tuli vihdoinkin tilaisuus ottaa selvää, pitävätkö kehut paikkaansa. 

Parin päivän perusteella tuntuu siltä, että Izmirissä, Turkin kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Egeanmeren rannalla, tosiaan on jotain erityistä. Ymmärrän kyllä, mikä kaupungissa viehättää erityisesti maallistuneita nuoria turkkilaisia, joista paikalliset ystäväni ja tuttuni enimmäkseen koostuvat. Siellä on jotenkin hyvin eurooppalainen ja vapautunut tunnelma. Tämän huomaa jo ihmisten pukeutumisesta – huiveja näkyy katukuvassa vielä vähemmän kuin Ankarassa, ja etenkin nuorten naisten asut ovat rohkeita verrattuna siihen, mitä muualla Turkissa, jopa Istanbulissa, näkee. Suomen kesässä mikroshortsit ja lyhyet mekot ovat joka teinin ja vähän vanhemmankin "tytön" perusvaatetus, mutta täällä Turkissa harva nainen uskaltaa pukeutua niin paljastavasti, vaikka ei käyttäisikään huivia. 

Parasta Izmirissä on pitkä Kordonin rantabulevardi, jota reunustavat lukuisat terassiravintolat ja kahvilat. Sieltä bongasin myös nimenomaisesti lenkkeilyyn tarkoitetun päällystetyn reitin. Kyltissä kielletään kulkeminen radalla ilman urheilujalkineita! Tämä viimeistään sai minut ihastumaan Izmiriin. Ankaraan, lenkkipoluttomaan elämään tottunut osaa arvostaa. 

Tällaisia kylttejä ei näe Ankarassa.

Rantabulevardia olisi voinut kävellä vaikka koko päivän ja hengittää sisäänsä meren tuoksua, mutta kävimme toki myös katsomassa matkaoppaassa mainostettua kellotornia ja upein mosaiikkilaatoin koristeltua vanhaa moskeijaa. Ne sijaitsevat samalla aukiolla lyhyen kävelymatkan päässä rannasta.

Illalla palasimme bulevardille ihailemaan upeaa auringonlaskua ja istuskelemaan terassille kylmien juomien ääreen.

Ettei postaus päättyisi liian seesteisiin tunnelmiin, on lopuksi todettava, että Izmirilläkin on kyllä omat synkät puolensa. Ainakin jos tarkastelee paikan menneisyyttä. Kaupunki tunnettiin ennen Smyrnana ja suurin osa sen asukkaista oli kreikkalaisia – aina 1920-luvun alkupuolelle asti. Tällöin hetkeksi Turkilta Kreikan haltuun siirtyneessä kaupungissa syttyi ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa tulipalo, jossa kreikkalaisten asuttamat kaupunginosat paloivat maan tasalle.

Vanhaa..

Palosta selvinneetkin kreikkalaiset joutuivat myöhemmin jättämään Smyrnan Turkin ja Kreikan välisen väestönvaihtosopimuksen myötä, ja paikasta tuli lähes sataprosenttisesti turkkilaisten asuttama. Vanhoja, kreikkalaistyyppisiä rakennuksia jäi jäljelle vain muutama. Miltäköhän Izmir/Smyrna näyttäisi nykyään, jos 90 vuotta sitten ei olisi käynyt niin kuin kävi? 

..ja uutta Izmiriä.

Elokuinen Antalya

Olisikohan vihdoinkin aika kertoa, millaista oli Antalyassa? Eihän siitä olekaan kuin melkein kaksi kuukautta kun kävimme siellä. On kyllä uskomatonta, miten huonoa omaatuntoa voi tuntea jonkin bloggauksen viivästymisestä.. Enhän saa tästä edes palkkaa, eikä minulla ole mitään deadlineja, joita pitäisi noudattaa. Jakavatkohan kaikki bloggarit saman tunteen?

Auringonlasku venesataman yllä

Olimme Antalyassa vain viikonlopun, mutta ehdin siinä ajassa saada hyvän kuvan siitä, millaisesta lomakohteesta oikein on kysymys. Sanoisin, että paikka on paljon monipuolisempi kuin esimerkiksi parin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Alanya. Antalyassa voi yhdistää kaupunki- ja rantaloman. Etenkin, jos varaa hotellin vanhakaupunki Kaleiçista, niin kuin me teimme.

Pikku uima-altaalla varustettu hotellimme oli todella viihtyisä ja sijainniltaan loistava – ihan vanhankaupungin ytimessä lähellä venesatamaa. Lähettyvillä oli myös pieni julkinen uimaranta, Mermerli, joka oli sopivan rauhallinen ja suojaisassa poukamassa. Rantatuolin sai vuokrattua muutamalla liiralla. Kolmen-neljän kilometrin päässä Kaleiçista olisi ollut tarjolla paljon hulppeita all-inclusive-hotelleja omalla rannalla, mutta Mermerli Plajın ansiosta emme yksityisrantaa kaivanneet.

Antalyan vanhakaupunki on viehättävä ja siellä sijaitsee monia kivoja ravintoloita ja pubeja. Toisaalta paikka on myös täynnä mattokauppoja ja kaikenlaisia krääs.. anteeksi matkamuistokojuja, joiden myyjät ovat todella aggressiivisia. Samoin venesatama on aikamoinen turistirysä. No, kun varaa matkan yhteen Turkin suosituimmista rantalomakohteista vilkkaimman turistisesongin aikaan, tällaiseen on osattava varautua. Yhtään suomalaista emme kyllä kohdanneet koko viikonloppuna. Ehkä ne olivat kaikki Alanyassa. Tai niissä all-inclusive-mestoissa, joista ei ole tapana poistua juuri minnekään koko loman aikana – näin olen kuullut.

Hadrianuksen portti johtaa Kaleiçiin

Kellotorni

En näytä ollenkaan turistilta

Mermerli Plajın lisäksi Antalyassa on kaksi isoa ranta-aluetta vähän kauempana keskustasta, Konyaaltı ja Lara. Koska meillä oli vain pari päivää aikaa, tutustuimme tällä reissulla ainoastaan Konyaaltıin, joka on lähempänä vanhaakaupunkia kuin Lara. Sinne olisi päässyt myös raitiovaunulla, mutta peräti kaksi ratikkaa missattuamme kävelimme lopulta koko muutaman kilometrin matkan paahtavassa helteessä.

Matkalla rannalle kohtaamamme Atatürk-patsaan korn.. komeus ei oikein välity tästä kuvasta. Omassa kamerassani olisi ollut patsaalle paremmin oikeutta antavia kuvia, mutta..

Konyaaltıssa on monia julkisia rantaklubeja, joista saa Mermerli Plajın tavoin vuokrattua rantatuolin ja varjon pikkusummalla. Ranta oli yllätykseksemme hiekan sijaan täynnä pyöreitä pikkukiviä ja tietenkin täpötäynnä ihmisiä, mutta ajoi kyllä muuten tarkoituksensa auringonotto- ja uintipaikkana. Pidin silti loppujen lopuksi enemmän pienestä Mermerlistä, etenkin kun unohdin kamerani sinne Konyaaltın pukukoppiin.. 

Lopuksi vinkki historiafaneille – ja kukapa tämän blogin lukijoista ei sellainen olisi? ;) Antalyan-reissun aikana kannattaa ehdottomasti tutustua kaupungin museoon, joka sijaitsee ihan lähellä Konyaaltı Plajıa. Sen Antiikin aikainen patsaskokoelma on todella vaikuttava! Yksi parhaita tähän asti Turkissa näkemiäni museoita.